Maaninen minä

Hei vaan!

Olin hämärästi hahmotellut kirjoittavani tästä aiheesta, mutta vasta jonkun muun tekemä blogiteksti sai aikaan viimeisen sysäyksen. Kiitos, Joni! :) <3

Blogini nimi Painonhallinnan jalo taito viittaa ensisijaisesti fyysiseen painoon. Kuten tiedätte, blogin aihepiiriin ovat kuuluneet kirjoitukset liikunnasta ja syömisestä. Välillä olen sivunnut henkistä puolta, kuten siinä tekstissä, jossa puhuin unelmista ja niiden toteuttamisesta.

Tämän päivän aiheeseen(kin) voidaan mennä aasinsillalla.

Minulla on unelma... Että tässä maassa ja maailmassa vaikeistakin asioista voisi puhua oikeilla nimillä. Että jokainen voisi olla oma itsensä ilman pelkoa tuomitsemisesta. Että kenenkään ei tarvitsisi piilotella yhtään mitään. Että jokainen saisi tehdä mitä haluaa - tietysti sillä ehdolla, ettei loukkaa ketään toista.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tiedän itse tasan tarkkaan, mistä on kyse, mutta lainaan jonkin verran tältä mainiolta sivustolta. Jotta asia tulisi tämän tekstin lukijoille yhtä kirkkaasti selväksi kuin miltä se itsestäni tuntuu. Huh miten hienoa, vihdoinkin olen oppinut tuntemaan itseni ihan täydellisesti! Ei siihen mennytkään kuin vajaat 30 vuotta. Itse asiassa vajaat 29 ja puoli vuotta. Jos halutaan olla tosi tarkkoja.

Jou, eastside! ^^

Ylläolevalle kuvalle ei ole mitään muuta selitystä, kuin että piti saada täytettä katkaisemaan tekstipötköä. Kyseessä oma piirros, omaa projektiani varten.

Okei, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toiselta nimeltään bipolaarinen mielialahäiriö. Perinteisesti häiriötä sairastavilla on sekä depressiivisiä (masennus) että maanisia (mania) jaksoja. Madellaan välillä alhaalla ja toisinaan lennetään niiiiin korkealla.

Itse sairastan tyyppiä yksi. Samaa sairastaa noin 0,5 % väestöstä. Karkeasti laskettuna 27358 ihmistä sairastaa samaa kuin minä. No okei, käytin Googlea ja laskinta. :D

Allaoleva kuva on hyvä esimerkki maanisuudesta. Olen ottanut kyseisen kuvan edellistä sairaalajaksoa edeltävän puolentoista viikon "lujaa menon" aikana.

Kenties silmistä huomaa jotain?

Okei, mihin me jäätiin..? Ai niin, 0,5 prosenttia väestöstä. Minä muiden muassa. Veikkaisin, että tähän arvioon on laskettu myös diagnosoimattomat tapaukset. Minähän olen diagnosoitu tapaus.

Olen ollut sairaalahoidossa neljä kertaa mielialahäiriön takia. Noista kolme ensimmäistä olivat psykoosin johdattamia hoitokertoja. Käyn kaikki tässä läpi, kronologisessa järjestyksessä. Tärkeä huomio: jokaista sairaalajaksoa edelsi viikon-puolentoista viikon lennokas jakso, eli mania.

Ensimmäinen kerta: vuosi 2004, loka-marraskuu. Lukion viimeinen vuosi. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta - suuren merkkipaalun äärellä siis. Nyt kun vielä saisi mahdollisimman selkeästi kuvattua nuo tuntemukset. Huh, here goes nothing... Olin täysi-ikäistynyt, saanut juuri kuulla saaneeni oman asunnon, ollut unettomana. Samaan aikaan luulin olevani ihastunut ystävääni. Miksi luulin olevani? Siksi, että jälkeenpäin objektiivisesti ja analyyttisesti tarkastellen tuo ihastus oli osa sairastumista. Olin enemmänkin ihastunut tuon ihmisen uutuuden tunteeseen, mukavuuteen ja siihen, miltä minusta tuntui tuon henkilön kanssa. Kaikki tämä edellä mainittu kuitenkin kulminoitui siihen, että menin psykoosiin. Kadotin aivan totaalisesti todellisuudentajuni. Olin omassa maailmassani.

Miten tuo ilmeni konkreettisesti? No, ensinnäkin vietin kokonaisen unettoman yön kaupungilla. Kyllä, Helsingissä. Tuona päivänä/iltana/yönä/aamuna... Näin kavereitani ja huusin heille: "Te olette näyttelijöitä!". Kirjoitin vihkooni, että minusta tuntuu kuin olisin Truman Show'ssa. Pyrin sisään Grand Casinolle. Kuuntelin konemusiikkia kannettavalla CD-soittimella (?) Aikatalon lattialla. Kusin housuun. Istuin Rautatieaseman sisäpihalla tavarat levällään samalla kun työ- ja koulumatkalaiset kulkivat ohitseni. Lähdin muka normaalisti kouluun aamulla, bussilla numero 68. Koulussa olin yhtä irrallaan. Niin irrallaan, että minut passitettiin terveydenhoitajalle. Sieltä päädyin äitini ja hänen silloisensa kihlattunsa hakemana Hesperiaan. Pääsin hoitoon, lopulta ja onneksi.

Havainnollistava kuva. Kun oma maailma on oma maailmansa, ja on irrallaan ympäröivästä maailmasta.

Vietin tuona syksynä 2-3 viikkoa sairaalassa. Suljetulla osastolla. Minusta oli tehty päätös, jonka mukaan olin tahdostani riippumattomassa hoidossa. Ensimmäiset muutamat päivät olin ihan kuutamolla, koska olin laskeutumassa maniasta ja psykoosista. Tietysti olin myös lääkitty. Lääkkeet ovat aina järkytys elimistölle. Osastolla oli omat sääntönsä, joita noudatin parhaani mukaan. Minulla kävi vierailijoita - heillä on tärkeä osa toipumisessa. Joku kosketus ulkomaailmaan. Lopulta olin jo siinä kunnossa, että minulle myönnettiin ulkoiluluvat. Tietty aika ulkona. Jos halusin rahaa mukaan, se piti hakea ja kuitata omien tavaroiden joukosta. Osastolla ei saanut säilyttää omaa rahaa, ei kännykkää tai mitään muutakaan arvokasta. Ne piti aina pyytää ja kuitata. Osastolla oli säännöllisesti kokouksia ja lääkärin palavereja. Niihin sai ja piti osallistua. Kun olin lääkärin, hoitajien ja läheisten mielestä "yhteiskuntakelpoinen", minut uloskirjattiin sairaalasta. Seurasi terapiaa ja lääkkeitä. Terapia loppui, kun sekä terapeutin että omasta mielestäni sitä ei enää tarvittu. Lääkkeiden syöntiä olisi pitänyt jatkaa, mutta lopetin oma-aloitteisesti. Muistaakseni minulla ei ollut siihen mitään oikeaa syytä. Näin jälkikäteen voisin kuvitella, että lopettaminen liittyi siihen, etten halunnut hyväksyä omaa sairauttani.

Toinen kerta: vuosi 2007, helmi-maaliskuu. Opiskelin tuolloin kansanopistossa Ylöjärvellä. En ollut päässyt yliopistoon, ja koska olin aina tykännyt kirjoittamisesta, hain Voionmaan opistolle toimittajalinjalle. Opinnot olivat hyvin käytännönläheisiä.

Kuvaa hyvin fiiliksiäni kansanopistolla.

Tällä kertaa mitään kovin mullistavaa ei ollut meneillään elämässäni. Olin vakaassa suhteessa, kiinnostunut opiskelemistani asioista ja saanut uusia ystäviä kanssaopiskelijoistani.

Tapahtumat alkoivat tavallisena viikonloppuna, jota olin jäänyt viettämään opistolle. Asuin neljän hengen solussa: minulla oli huonetoveri ja me jaoimme vessan ja suihkun toisen samanlaisen kokoonpanon kanssa. Tuona viikonloppuna oma huonekaverini oli muualla.

Tätä on vaikea selittää (koska tapahtumia ei edeltänyt mikään yksittäinen asia), mutta kutakuinkin näin se meni. Mieli laukkasi jälleen tuhatta ja sataa. Katsoin televisiota ja kuvittelin olevani yhteydessä ohjelmissa esiintyviin ihmisiin. Kuvittelin, että kun uutistenlukija sanoi "hyvää iltaa", oma "iltaa"-huudahdukseni välittyi uutistenlukijalle. Kuvittelin saavani katsekontaktin telkkarityyppien kanssa. Minulla oli olo, että hallitsisin, vaikka todellisuudessa olin enemmän hukassa kuin ikinä aiemmin elämässäni. Mania oli iskenyt päälle, mutta en tietenkään ymmärtänyt sitä itse.

Television lisäksi kirjoittamisella oli suuri rooli. Myös edellisen psykoosi-mania-vaiheen aikana kirjoittelin paljon vihkooni. Nuo kirjoitukset saattavat vieläkin olla tallessa, en ole varma. Tällä kertaa kirjoitin vihkoni lisäksi kämppiksen julisteeseen. Tai se taisi pikemminkin olla printattu kuva (en enää muista kenestä). Yhdistelin asioita mielessäni, uskoin että minua kuvataan - oli jälleen Truman Show-fiilikset. Niille, jotka miettivät mitä tuo tarkoittaa... Kyse on elokuvasta The Truman Show, jossa Jim Carrey esittää pääosaa. Yksi lempileffoistani ja katsomisen arvoinen, näin sivuhuomautuksena.

Nämä harhat olivat yhtä totta minulle kuin tämä tietokone ja blogiteksti nyt edessäni ovat. Koko ajan minulla oli hyvä ja iloinen olo. Päivä vaihtui iltaan ja yöhön. En muista tarkkaa kellonaikaa, mutta jossain vaiheessa lähdin ulos ilman takkia ja kai ilman kenkiäkin. Olin aivan "out there" sisäisestikin. Polvistuin lumihankeen ja huutoitkin täyttä kurkkua: "Mussu, mä rakastan sua!". Tuohon perään olisin voinut pistää enemmänkin huutomerkkejä. Mussulla viittasin silloiseen poikaystävääni - käytimme toisistamme tuota hellittelynimeä. Kukaan saman rakennuksen opiskelijoista ei tullut ulos. Ainoa, joka reagoi, oli oman soluhuoneistoni vastapäinen henkilö, Riikka. En ole ikinä kiittänyt häntä siitä, mutta teen sen nyt. Kiitos, Riikka. Pelastit minut juuri oikealla hetkellä.

Riikka lähti mukaan, kun hänen kutsumansa ambulanssi saapui. Matkasimme Tampereelle sairaalaan. Sieltä, tutkimusten jälkeen, minut vietiin Nokialle Pitkäniemen sairaalaan. Psykiatriselle osastolle, jossa hoidetaan nuoria ja aikuisia. Taisin viettää Pitkäniemellä pari päivää. Muistikuvani ovat aika eläväisiä tuosta paikasta. Ripustauduin erääseen hoitajaan, koska hänellä oli sattumalta samanlainen Puman verkkatakki kuin silloisella poikaystävälläni. Keinuttelin itseäni lattialla samalla kun yritin järjestää osaston pelejä. Siis lautapelien eri osasia, jotka olivat joko mielestäni tai ihan oikeasti väärissä laatikoissa. Menin tupakkakoppiin juttelemaan ihmisille, vaikka en edes polttanut.

Kuvaa hyvin iloisia tunnelmiani Pitkäniemellä.

Koska virallinen osoitteeni oli yhä Helsingissä, minut kuljetettiin pääkaupunkiin Pitkäniemeltä. Luultavasti olisin saanut jäädä sinne tai minut olisi passitettu takaisin Voionmaalle, jos vointini olisi kohentunut. Olin tosin niin huonossa jamassa, että kohentuminen oli erittäin epätodennäköistä. Minut vietiin Auroran sairaalaan. Siitä eteenpäin tapahtumat noudattivat suurin piirtein samaa kaavaa kuin edelliselläkin osastojaksolla. Suljettu, ulkoiluluvat, vierailijat. Pikku hiljaa paluu omaksi itsekseni, lääkitys. Alle kuukauden hoito, jonka jälkeen paluu opintojen äärelle.

Tällä kertaa palautumiseen meni pidemmän aikaa. Olin päässyt siis takaisin Ylöjärvelle opintoihini, mutta lensin vielä jossain korkeammalla. Lääkitys ei tuntunut sopivan minulle, sillä koin saman tyyppisiä tuntemuksia kuin maanisessa vaiheessa vielä hoitojakson jälkeenkin. Olo, että minua tarkkailtaisiin. Vähä vähältä vointini kuitenkin tasoittui. Suoritin kunnialla opintoni loppuun, sekä menin kahden viikon työharjoitteluun Me Naiset-lehteen. Terapia ja lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Yhteistuumin lopetettu terapia ja omatoimisesti lopetetut lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Elämä jatkui, kuukaudet ja vuodet rullasivat eteenpäin.

Kolmas kerta: vuosi 2009, heinä-elokuu. Ohhoh. Ollaan päästy jo näin pitkälle. :) Olin edelleen yhdessä sen saman poikaystävän kanssa. Hän oli kotoisin Pohjanmaalta. Olimme asuneet Helsingissä Hoasin asunnossa vajaa puolitoista vuotta. Oli kesä, ja poikaystäväni oli lähtenyt kotikonnuilleen lomailemaan. Minä olin kotona yksin oman itseni kanssa. Ja sillä omalla itsellä alkoi mennä lujaa.

Tällä kertaa sairaalajaksoa edelsi vajaan viikon tapahtumat. Mania, psykoosi. Päädyin päätökseen, joka kutakuinkin laukaisi kaiken mitä tapahtui. Jätin poikaystäväni. Puhelimessa. Kaduin tätä jälkeenpäin ja pyysin häneltä anteeksi. Olin tullut tulokseen, että suhdetta, jossa oltiin enemmänkin kavereita kuin rakastavaisia, oli turha jatkaa. Jättämistä seurasi/edelsi (suoraan sanottuna en ole varma) outo puhelu. Olin käynyt jossain chatissä/seuranhakupalvelussa ja tutustunut mieheen. Päädyimme juttelemaan puhelimessa monta tuntia. Mies asui muistaakseni Vihdissä. Itse kuvittelin juttelevani ihan eri ihmisen kanssa - olin siis jo "out there". Ihan kunnolla. Puhelu johti siihen, että mies lähti ajamaan luokseni. Olin kiinnostunut tuosta tyypistä. Kun hän saapui, koko ihminen oli minulle pettymys. Lujaa kulkeva mieleni oli käsittänyt puhelimessa olleen ihmisen aivan eriksi. Erääksi Janne-nimiseksi ihmiseksi, jonka olin tavannut työskennellessäni hyllytys- ja inventaario-keikkahommissa aikaisemmin samana vuonna. Istuimme olohuoneeseen katsomaan Saw-elokuvaa. Mieskin huomasi, että minussa oli jotain vialla. Hän poistui tekosyyn turvin. Onneksi. Sairaalajakson jälkeen jatkoin yksipuolista yhteydenpitoa tuohon ihmiseen. Tajusin lopulta, kun olin täysin laskeutunut maanisesta vaiheesta, lopettaa hänen häiriköintinsä. Anteeksi!

Näin iloinen olin taas. Maanisessa vaiheessa.

Tuon illan ja yön jälkeen tilani jatkui. Tietysti - oltiin jo menty rajan yli. Aloin kuvitella jälleen, että minua tarkkaillaan. Vaikka olin yksin kotona, aloin ikään kuin näytellä. Kuvittelin, että ulkona minua odottaa kuvausryhmä. Katselin heitä varovaisesti ikkunasta. Menin rappukäytävään ilman avaimia, vaaleanpunaiset possusukat jalassani. Ylimmässä kerroksessa paukutin nyrkeillä ikkunoita. Jossain toisessa kerroksessa työnsin käteni postiluukusta sisään. Sain näpeilleni.

Joku talon asukkaista oli soittanut poliisit. Kun he saapuivat, olin alimmassa kerroksessa. Istuin lattialla, mutta yritin kiivetä jaloillani pitkin seinää. Aivan kuin olisin menossa seinää vasten päälläseisontaan. Poliisit yrittivät selvittää henkilöllisyyttäni. Muistaakseni kerroin henkilötunnukseni alkuosan oikein. Loppuosaksi sanoin "neljä". Hiukan pähkäiltyään poliisit antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa: putka tai Auroran sairaala. Valitsin sairaalan, koska se oli minulle tuttu ennestään. En saanut mitään mukaan kotoani. Mutta olin ihan hirveän innoissani päästessäni maijan takaosaan. Kuin rikollinen. Maaninen mieleni hykerteli koko matkan tuota tilannetta.

Aurora. Toisto. Kuten edellisilläkin kerroilla. Vaan ei ihan, sillä tällä kerralla jouduin lepositeisiin. On tosin pieni mahdollisuus, että kaksi Auroran sairaalajaksoa sekoittuivat toisiinsa, ja leposidetilanne tapahtuikin edellisellä hoitokerralla. Kävi niin, että osastolla, hyvin alkuvaiheessa ,menin toisen potilaan huoneeseen. Ihan pokkana kävin makaamaan sängylle tämän tuntemattoman miehen viereen lusikka-asentoon. Tietysti tämä oli kiellettyä ja minut poistettiin huoneesta. Leposidehuoneeseen. Maaninen kun olin, mielestäni tuokin tilanne oli hupaisa. Vääntelehdin, hihittelin ja rimpuilin. Tietenkään en päässyt irti lepositeistä, mutta rauhoituin lopulta kun sain piikin. Vatsaani, ellen väärin muista.

Toinen erikoinen tilanne. Olin jutellut osastolla Jussi-nimisen miehen kanssa. Ruskea tukka, ruskeat silmät. Hauska tyyppi. Kerran lähdimme, luvallisesti, ulkoilemaan yhdessä. Auroran sairaala-alue on suhteellisen iso. Siellä on muun muassa koulu. Ja pieni puisto-/metsäalue. Sinne päädyimme, istumaan penkille, Jussin kanssa. En muista mitkä sanat edelsivät tätä, mutta yht'äkkiä Jussi otti elimensä esille ja alkoi tyydyttää itseään. Olin vielä niin sekaisin itsekin, etten reagoinut ihan normaalisti. Jussi hipaisi kädellään toista rintaani ja laukesi saman tien. Minä päästin ilmoille pienen kikatuksen ja sitten jatkoimme ulkoiluamme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielenvikaista, mutta hulluja hullujenhuoneella me olimmekin.

Mieli häiriintynyt, kuten tässä kuvassakin.

Leposide- ja Jussi-episodeja lukuun ottamatta jakso suljetulla osastolla noudatti samaa kaavaa kuin aiemminkin. Pari viikkoa, ja pääsin kotilomille. Entinen poikaystäväni osoitti jälleen kerran hyvyytensä ihmisenä, kun piti minusta huolta noiden kotilomien aikana. Ja hoitojakson jälkeenkin. Kiitos, Miksu. Osastoajan loppupuolella psykiatri tai psykologi kävi tekemässä minusta arvion. Tuolloin sain ensimmäistä kertaa diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi yksi.

Olin joutunut sairaalaan elokuun alkupäivinä ja minut uloskirjattiin 1. syyskuuta. Muistan päivämäärän loistavasti siksi, koska lähdin suoraan sairaalasta työharjoitteluun Sanoma Kaupunkilehdille. Mania ja psykoosi heijastuivat hieman työn alkupuolelle. Tein kuitenkin hommani. Söin lääkkeitä, kävin terapiassa. Tällä kerralla olin erityisen kiintynyt terapeuttiini. Kun olimme jatkaneet istuntoja muutaman kuukauden, päätimme yhteistuumin, että nyt riittää. Jatkoin jälleen hetken aikaa lääkkeiden syömistä, kunnes lopetin. Ilman mitään syytä.

Vuodet. Useampi kuin aiemmin. Niinä vuosina tapahtui paljon, mutta koska tämä teksti keskittyy mielialahäiriööni, jätän muut asiat kertomatta.

Neljäs kerta: vuosi 2016, helmi-maaliskuu. Vau. Nyt onkin jo tämän postauksen loppu lähellä. Olemme edenneet kronologisessa järjestyksessä viimeisimpään osastojaksooni. Tämä oli poikkeava. Sairaalaan toimittamista edelsi puolentoista viikon lennokas jakso. Tällä kertaa kyse oli pelkästään maniasta. En mennyt ollenkaan psykoosiin. Sekä hoitoa edeltävää, että itse hoitoaikaa leimasi yliaktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Paljon kuvia Instagramiin, paljon toimintaa Facebookissa.

Instagram-esimerkki.

Tein töitä tuon hoitoa edeltävät puolitoista viikkoa. Päädyin tälläkin kertaa lopettamaan parisuhteeni. Tein sen tekstiviestillä, tyhmä minä. Onneksi toinen osapuoli otti asian hyvin. Ja saimme lopulta selvitettyä, monien itkujen jälkeen, kaiken. Ainakin haluan uskoa niin. <3

Työviikko aamuvuorossa juuri ennen viikon lomaa oli hy-vin lennokas. Menin ihan omissa maailmoissani joka päivä töissä. Viikko alkoi sillä, että olin valvonut koko edellisen yön. Katsoin Oscar-gaalaa ja ehdin nähdä kaksi palkintoa ennen kuin minun piti lähteä töihin. Samoilla silmillä. Jännitin kamalasti sitä, että saako Leonardo DiCaprio vihdoinkin palkinnon. Ja kappas vaan! Noin kello seitsemän, eli juuri työvuoron alussa, skrollasin nettilehden seurantaa Oscar-gaalasta alaspäin ja näin sen mitä olin suuresti toivonut: Leonardo voitti!

Tuona viikkona tuntui, että tein useamman ihmisen työt, koska liikkeeni olivat niin nopeita. Olin maaninen, ja siinä tilassa voi kokea olevansa fyysisesti voittamaton. En taaskaan tiennyt sitä silloin. Minulla oli vain hyvä fiilis, eihän siinä muuta. Jopa esimies kävi monta kertaa kyselemässä vointiani. Sanoin koko ajan, että voin hyvin. Ei, en halua mennä käymään työterveyshuollossa. Koko viikon minulla soi päässäni omat musiikit. Kuulostaa hullulta, mutta niin minä sen koin. Päässäni soi musiikki ja kuulin myös ääniä. Tietysti ne olivat vain omia maanisia ajatuksiani, mutta silloin ne tuntuivat tärkeiltä.

Viikko loppui ja olin ihan innoissani tulevasta lomaviikosta. Perjantaina menin suoraan töistä ystävälleni Riikalle kylään. Olin kutsunut itse itseni. Matkalla pistäydyin Cittarissa ostamassa meille hiukan purtavaa. Minulla ja Riikalla on ollut tapana nähdessämme katsella elokuvia ja sarjoja kera antimien. Lasku kaupasta: yli 70 euroa. Nekin, siis tuhlailu ja ostohimo, ovat manian tunnusmerkkejä. Meillä tytöillä oli oikein mukava perjantai-ilta: napostelimme, katsoimme ensimmäisen Rocky-elokuvan ja Voice of Finlandin jakson. Yöllä en kuitenkaan saanut unta - olin nukkunut hyvin epäsäännöllisesti koko viikon. Sohvapaikkani muuttui laulu- ja taistelutantereeksi yön aikana. En päästänyt ääniä, mutta heiluin mielipuolisesti ja muodostin huulillani laulunsanoja. Välillä tartuin sohvan viereiseen jalkalamppuun ja olin laulavinani siihen. Koko yön väännyin ja käännyin.

Hyvällä, maanisella tuulella.

Aamulla Riikka tiesi, että jotain on vialla. Olihan hän ollut läsnä jo kerran, kun flippasin. Riikka soitti jossain vaiheessa äidilleni, joka saapui paikalle miesystävänsä kanssa. Olin ymmälläni - miksi he olivat täällä? Minulla oli brunssisuunnitelmia ystävieni kanssa, olisin päässyt sinne itsekin julkisilla kulkuneuvoilla. Huomasin, että sekä Riikka, että minua hakemaan tulleet, olivat huolissaan. En käsittänyt miksi. Menin autokyydillä Kallioon. Jouduin vakuuttelemaan, että kaikki on hyvin.

Brunssilla näin muutaman kaverini ja heidän miesystävänsä/aviomiehensä. Saavuin paikalle viimeisenä kahden kassini ja käsilaukkuni kanssa. Olin tyhjentänyt edellisenä päivänä työpaikkani kaapista kaiken tarpeellisen pois, siksi kassit. Minua tuli vastaan muutama henkilö porukastamme. Moikkasin heitä. Sanoin, että mieleni tekisi mieli sanoa yksi juttu. "No, sano vaan", Esa, ystäväni Violan mies rohkaisi. "Christmas came early!", huudahdin. Esa ja muut nauroivat hieman ja brunssimme saattoi alkaa. Söin kaiken kaikkiaan kolme kattausta: ensin hedelmiä, sitten keittoa, ja lopuksi puuroa liiallisella hillomäärällä. Olo oli jotenkin outo. Tuntui, että kaikki brunssiin osallistujat, myös oman porukkani ulkopuoliset, olivat synkronisoituja. Juttelimme ja liikuimme kuin oudossa symbioosissa. Kukaan ei ollut kömpelö, eikä jutusteluun muodostunut taukoja.

Brunssin jälkeen menin käymään kotona. Illalla olisi kivaa ohjelmaa tiedossa, nimittäin erään dokumentin ensi-ilta. Näkisin tilaisuudessa myös työkaveriani, josta on muodostunut ystäväni vapaa-ajallakin, pitkästä aikaa. Valmistauduin ihan normaalisti ja saavuin hotelli Presidenttiin hyvissä ajoin. Juttelin työkaverini ja hänen miehensä kanssa siemaillen kuohuvaa. Minulla oli outo olo - kuuma ja kylmä samaan aikaan. Ihmispaljous häkellytti minua, liikkeemme tuntuivat todella nopeilta. Dokumentin ajan tunsin aivan yhtä oudosti: kuin koko tilaisuus olisi järjestetty vain minua varten. Tuntui, että dokumentin päähenkilö puhuisi suoraan minulle. Kyllä, ne ovat juuri oikeat sanat kuvaamaan fiiliksiäni. Dokkarin jälkeen halusin mahdollisimman nopeasti pois. Kävimme ottamassa yhdet ja erän Scrabblea työkaverini ja hänen miehensä kanssa läheisessä kuppilassa. Sitten kotiin.

Se ilta veti mielen vakavaksi. Ainakin hetkeksi.

Miksi kuvaan tapahtumat niin tarkasti? Siksi, koska ne ovat mielessäni niin tarkkoja, niin merkityksellisiä.

Seuraavana päivänä luulin lähteväni Ruotsiin. Ai miksi? Koska me olimme varanneet ja maksaneet reissun sinne, minä ja Jukka siis, jo viikkokausia sitten. Tarkoitus oli lähteä sunnuntaina illalla, olla Tukholmassa kolme yötä ja palata perjantaina. Pakkasin ihan normaalisti. Jukka, tämä entinen miesystäväni, jonka kanssa asumme sovussa kämppiksinä, vakuutteli minulle monta kertaa peruneensa matkan. En käsittänyt miksi. Lähdin suutuspäissäni ja päämäärätietoisena ovesta ulos pakkaamani kassin kanssa. Minähän lähden Ruotsiin! Olin ottanut ylös netistä varausvahvistuksesta matkan varausnumeron. Hotellin tiedotkin minulla oli. Suuntasin satamaan. Kello oli silloin noin varttia yli viisi. Laivan lähtöön viitisentoista minuuttia. Olin ihan vauhkona - pakko ehtiä laivaan! Kävin kysymässä huolinta-oven takaisesta toimistosta, miten pääsisin laivaan. Se oli lähtövalmiina, mutta olin vakuuttunut, että se ottaisi vielä minut kyytiinsä. Minulle yritettiin kertoa, etten enää pääse laivaan. Lähdin juoksemaan kohti laivaa, halusin edes yrittää. Vipelsin parkkipaikan poikki, portaat ylös. Koputin nätisti ja minulle avattiin ovi. Laiva oli vielä kiinni satamassa. Sopersin omistavani lipun, ja näytin varausnumeroa post it-lapulla. Se ei kelpaa lipuksi, etkä sitä paitsi enää ehdi laivaan, minulle kerrottiin. Heittäydyin teatraaliseksi ja ryhdyin paukuttamaan metallikaappia, joka osui silmiini. Laivan alettua erkaantua satamasta huusin perään ja vilkutin kannella seisoneille ihmisille. Muutama vilkutti takaisin.

Minut ohjattiin ulos satamavalvojan tai jonkun vastaavan toimesta. Juttelimme ohimennen Manchester Unitedista, jonka kaulaliina minulla oli kaulassani. Sivusimme myös kotimaista jääkiekkoliigaa. Sitten palasin kotiin.

Maanantaina tapahtui tämän tarinan käännekohta. Minut toimitettiin hoitoon.

Lähtöä edelsi outo käyttäytymiseni. Olin alkanut nuuskia kotonani. Hoin tavaroiden huokuvan ja haisevan pahalta, pilaantuneelta. Mädältä. Siltä, etteivät ne kuulu tänne. Etsin merkkejä tarkkailusta, olin aivan varma että minua pidettiin silmällä. Kuvattiin. Syytin kahta henkilöä, minun ja Jukan entisiä kumppaneita tarkkailusta. Saksin pehmolelun auki, koska kuvittelin että sen sisään oli piilotettu kamera. Vedin piilolinssini ja korvakoruni vessanpöntöstä alas, koska ajattelin niiden olevan saastuneita. Poliisi ja ambulanssi pyydettiin paikalle. Kiitos, Jukka.

Päivitin Facebookia Keravan terveysasemalta. Viri viri tööt tööt.

Lähdin lanssihenkilöiden mukana Keravan terveysasemalle. Siellä minulle jutteli mies, joka kyseli niitä näitä. Hän kuului hoitohenkilökuntaan. Mutta jutusteluaiheet tuntuivat hieman oudoilta. Hän muun muassa kysyi, että "kuinkas kotityöt, miten ne jaetaan".

Aikamme odoteltua, minut haki eri ihmiset, kaksi naispuolista ambulanssilla. Ajoimme Peijakseen. Peijaksessa ensin ala-aulassa odottelua, sitten hissillä ylempään kerrokseen. Lisää odottelua. Keskustelu mitä ilmeisimmin lääkärin sekä hoitajan kanssa kolmistaan. En muista mitä puhuimme, muistan vain että puhuimme nopeasti ja ikään kuin toisiamme haastaen. Keskustelun jälkeen lisää odottelua. Kunnes minut haettiin. Ja toimitettiin taas uuteen paikkaan.

Tuosta kolmannesta paikasta oli muodostuva lopullinen hoitopaikkani. En tiennyt sitä vielä itse. Odottelin, en edes tiennyt mitä, eräässä huoneessa. Hoitohenkilökunta tuli sanomaan minulle, että sänkypaikka on valmiina, lähdetäänpäs sitten. En halunnut. Minulle iski paniikki - eihän tämä näin voinut mennä! En ymmärtänyt, että joutuisin jäämään. En edes tiennyt missä olin, tiesin vain etten ollut yhteistyökykyinen. Sanoin, etten hievahtaisi. Joutuisitte kantamaan minut. Ja hehän kantoivat. Noin neljä miestä tarttui minusta kiinni ja oloni tuntui kuin purkupallolta heidän kantaessaan minua hoitohuoneeseen. Veltto minä vietiin lepositeisiin. Tällä kertaa en nauranut, hillunut, enkä rimpuillut. Tyynesti annoin heidän sitoa minut kiinni. Kului aikaa. Olin rauhassa ulkoisesti, mutta sisäisesti koin epätoivoa. Itkin vähän. Sain lopulta kaksi piikkiä persuksiin. Sitten sumua.

Seuraavan kerran, kun tajusin jotain, olin kahden sängyn huoneessa. Siitä alkoi neljäs sairaalajaksoni. Vieläkään en muista, mitä noiden päivän-kahden aikana tapahtui. Olen vain jälkeenpäin kuullut olleeni patjaeristyksessä.

Ensimmäinen viikko sujui melkoisen disorientoituneesti. Pystyin ajattelemaan suhteellisen selkeästi, syömään normaalisti muiden potilaiden kanssa pöydän ääressä. Sairaalassa oli jopa tieto siitä, että olin vegaani. Minulla kävi vieraita: äiti ja hänen miehensä sekä Jukka. He toivat minulle hygieniatuotteitani ja pyynnöstä vihkon ja kynän. Sekä herkkuja. Niitä vetelin surutta ja hieman pakkomielteisestikin osastoaikanani.

Äiti toi tulppaaneja.

Äiti toi myös Pringlesejä. Purkista tuli hieno maljakko.

Esitin laulavani tulppaaniin.

Osastoaika jatkui. Toisella viikolla minulla kävi vieraita neljänä päivänä peräkkäin. Sain ensin ulkoiluluvan omaisten kanssa, ja lopulta yksikseni. Kaksi puolituntista per päivä. Oli helpottavaa päästä ulos. Vaikka jälleen kerran minulla oli sellainen olo, että minua tarkkailtaisiin. Myös ulkona. En antanut sen häiritä.

Siitä asti kun sain vihkon ja kynän, kirjoitin. Olin jo noin vuotta aiemmin keksinyt oivan aiheen kirjalle. Ja tajunnut, että nyt jos koskaan on aika tehdä unelmista totta. Suurin unelmani oli, ja on, olla kirjailija. Että jonain päivänä ansaitsisin leipäni kirjoittamalla. Tuota unelmaa vein vinhaa vauhtia eteenpäin osastolla. Luonnostelin kirjaa. Välillä väritin aikuisten värityskirjakuvia. Ahkeroin somessa. Otin paljon kuvia.

Kolmannella viikolla pääsin ensimmäiselle ja heti sen jälkeen toiselle kotilomalle. Se tuntui mukavalta ja antoi toivoa siitä, että pääsisin pian lopullisesti pois sairaalasta. Näitä kotilomia edelsi hoitopalaverit lääkärin, hoitajan ja osittain myös omaisteni kanssa. Kotilomia myönnetään vain perusteesta.

Tuntui oudolta mutta kivalta olla kotona. Pidempi kotiloma sijoittui pääsiäiseen. Ja silloin tuntui jo normaalilta. Pääsin päivärytmiin kiinni: nukuin kokonaisia öitä, otin lääkkeet aina iltaisin, harrastin liikuntaa. Pääsiäisen jälkeen palasin osastolle. Odotin saavani ohjeet jatkoa varten ja että minut uloskirjattaisiin. Olihan oloni jo aika lailla normaali. Ja mikä erikoista edellisiin kertoihin verrattuna, olin hyväksynyt. Olin tullut sinuiksi sen faktan kanssa, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Senkin kanssa, että söisin lääkkeitä niin pitkään kuin olisi tarvis. Eikä kyse ollut mistään päälle liimatusta sanahelinästä, siitä että sanoisin mitä minulta halutaan kuulla. Olin, ja olen hyväksynyt oikeasti nämä asiat.

Pienen empimisen jälkeen minut todella uloskirjattiin. Sain reseptit ja ohjeet jatkoa varten mukaan. Kävisin aluksi sairaalassa, joka on siis HYKS:in Psykiatriakeskus, juttelemassa yhden hoitajan kanssa. Kun pääsisin jonossa eteenpäin, Keravan paikallisella mielenterveyspolilla olisi minulle terapiakontakti. Hain lääkkeet heti samana päivänä. Mielialaa tasaava lääkitys, niin kauan kuin se olisi tarpeen.

Nyt on keskiviikko. Eilen oli tiistai, päivä jolloin pääsin "omilleni". Huomenna on torstai ja uudet kujeet. Ympyrä tuntuu sulkeutuneen. Minulle on käsittämättömän suuri, suorastaan hillitön askel, päästää tämä monsteriteksti vapaaksi. Mutta helppo, sillä olen jo kokenut ne vaikeudet elämässäni. Nyt minusta tuntuu, että selviän mistä vain. Vahvuus on rakennettu. :)

Ei kai tässä muuta kuin perinteinen lopetus tekstille: palaillaan! :) Seuraavaksi todennäköisesti fyysisen hyvinvoinnin, eli ruokailun ja liikunnan, parissa. Toiveita saa esittää. ;)

- Jenni

-- EDIT -- Kuvista haluaisin mainita, että ne ovat kaikki itse ottamiani. Olen ottanut ne lokakuun 2015 ja maaliskuun 2016 välillä. Olen käyttänyt niitä havainnollistamaan tuntemuksiani sekä katkaisemaan tekstiä.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Helou!

Eräs lukija toivoi (kröhöm, viime vuonna.. hups!) ennen/jälkeen-postausta, joten täältä pesee. :) Tarkoituksena siis ruotia millaista elämäni oli ylipainoisena ja millaista se on nyt normaalimitoissa.

Ennen...

Vaaka näytti yli 70 ja yli 80 kiloa. Lapsena ja teininä olin normaalipainoinen, kunnes huonojen elintapojen seurauksena paisuin. Ja jojoilinkin vähän, koska pari kertaa aloitin liikunnan, mutten kuitenkaan laajemmin muuttanut elämäntapojani.

Keventynyt ruho mahdollistaa pienempien vaatteiden ostamisen, kuten tämän törkeän hyvin alennetun syys-/kevättakin.

Nyt...

Vaaka näyttää 59 kiloa. Elämäntaparemontin alusta on kulunut neljä vuotta ja pari kuukautta. Painoindeksi on pysynyt normaalialueella kolme ja puoli vuotta. Mutta edelleenkään en omista vaakaa. ;)

Ennen...

Tavallinen koti-ilta sisälsi telkkarin katselua sohvalla. Eväänä pussillinen Nacho Cheese Ballseja, parisataa grammaa karkkia ja kulhollinen jäätelöä. Näitä tavallisia koti-iltoja mahtui useampi viikkoon, eväät vain vaihtuivat.

Terveellisempiä herkkuvaihtoehtoja.

Nyt...

Tavallinen koti-ilta sisältää telkkarin katselua sängyssä. Eväänä napostelulautanen, johon on koottu esimerkiksi pähkinöitä, lehtikaalisipsejä, raakapatukka, porkkanaa ja marjoja. Näitä tavallisia koti-iltoja on yksi tai useampi viikossa. Muina iltoina treenaan tai teen jotain muuta kotona. Toisinaan tapaan ihmisiä kodin ulkopuolella. :D Epätavallinen koti-ilta sisältää armottoman määrän epäterveellisiä herkkuja, mutta ylilyöntejä tapahtuu yhä harvemmin.

Ennen...

Meillä oli kahden ystäväni kanssa tapana kurvata Mäkin autokaistan kautta - ei ihan joka kerta, mutta usein tavatessamme. Otin lähes aina joko tavallisen juustohampurilaisen tai tuplan. Joskus pelkän jälkkärin, tai sitten sekä hampparin että jälkkärin. Pidin Mäkin juustohampurilaista lempiruokanani. :'D

Nyt...

Meillä ei ole tapana kurvata kahden ystäväni kanssa Mäkin autokaistan kautta tavatessamme. Autoa ajava ystäväni arastelee, "näin vanhemmalla iällä", ajamista niin paljon, ettemme käy enää ollenkaan ajeluilla. :'D Syön pikaruokaa (à la Hesburger tai McDonald's) keskimäärin kaksi kertaa kuussa. Otan aina kahdet isot ranskalaiset joko pelkällä ketsupilla tai ketsupilla ja vegaanisella dipillä.

Ennen...

En tehnyt ruokaa. "Ruoka"valioni koostui pitkälti kananugeteista, kalapuikoista, lihapullista, nakeista, ranskalaisista, nuudeleista ja pakastepizzoista. Ruokaympyrät saati ravintoaineet eivät kiinnostaneet ollenkaan.

Jopa mun laiselle master chef'ille helppo ruoka: tomaattimurskaan tehty linssikastike höystettynä kasvikermalla.

Nyt...

Teen ruokaa, vaikka joskus menen edelleen sieltä mistä aita on matalin (ja tökkään lohkoperunat falafelien kera uuniin). Einekset ovat jääneet, kuten myös liha- ja kalatuotteet. Viljat ovat vähentyneet radikaalisti. Loputkin maito- ja kananmunatuotteet ovat kohta muisto vain. Lautaselta löytyy väriä, hyviä rasvoja ja monipuolisuutta. Nautin syömästäni ruoasta ja syön sitä ajatuksella.

Ennen...

En harrastanut liikuntaa. Bussiin juokseminen tuntui yhdeltä epämieluisimmista tehtävistä ikinä. Kaksi kertaa olin kuntokeskuksen jäsenenä, mutta kuntoilusta ei tullut pysyvää elämäntapaa. Se oli ihan kivaa, mutta kausittaista.

Nyt...

Harrastan liikuntaa. Olen innoissani uusista lajeista ja haluan kehittyä niissä, joita jo harrastan. Kuntosali tuntuu luonnolliselta ympäristöltä ja kotona treenaaminen helpolta ja hauskalta. Oma kehitys motivoi yhä parempaan kuntoon. Vain taivas on rajana!

Ennen...

Elin sumussa. Olin kyllä yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja välillä hirmu onnellinenkin. Mutta aika antaa perspektiiviä. Nyt tiedän, että en sittenkään elänyt sellaista elämää kuin olisin pystynyt - mutta se kaikki täytyi kokea jotta pääsisin tähän pisteeseen. Päivääkään en vaihtaisi.

https://www.instagram.com/p/BCLCLZXQu6B/?taken-by=jennisuomu


Nyt...

Elän valossa. Olen tyytyväinen elämääni. Kehitän itseäni niissä asioissa, joissa koen tarvitsevani parannusta. Tutkin, pidän silmät auki ja opettelen olemaan avoin. Kuuntelen itseäni, niin mieltä kuin kehoa. Päivääkään en vaihda.

Ugh. Olen puhunut. :)

Palaillaan!

- Jenni

P.S. Uusia toiveita, kiitos!

P.P.S. En saanut viimeistä kuvaa Instagramista, siksi kökkö linkki. Mut löytää siis @jennisuomu sieltä. :)

59 kiloa iloa

Haudi!

Uusi viikko, uusi alku, eikö se niin mene? ;) Maanantaina alkaa dieetti, ensi viikolla rupean parantamaan elämäntapojani.

Niiiin tuttu ajattelutapa varmasti monelle. Tietysti viikon tai vaikkapa vuoden alku on kiva, symbolinen alkuhetki jollekin uudelle. Mutta jos sitä uutta ei oikeasti halua, aloitus on ihan tyhjän kanssa - tapahtui se sitten 1.1. tai jonain tavallisena torstaina.

Kun sitten on aloittanut, ei kaiken tarvitse tapahtua by the book. Mitään kirjaa ei ole olemassakaan! On vain mieletön määrä tietoa ja "tietoa". Sitä vyöryy joka tuutista, ja tuon tulvan keskellä voi olla vaikeaa löytää itselleen toimivia juttuja. Kokeilemalla, erehtymällä ja sinnikkyydellä se on kuitenkin mahdollista. :)

Oldie but goodie.

Ylläoleva kuva on esiintynyt aikaisemminkin blogissani. Se on täydellinen vertauskuva vanhasta elämästäni. Ja myös hyvin konkreettinen kuvaus siitä, mitä olin silloin. Karkkia rakastava pullukka. :') Tuolloin en lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä suuhun laitoin - ravintoasiat eivät vain kerta kaikkiaan kiinnostaneet mua. Herkkuja rakastava pullukka ja onnellinen läski, sellainen mä olin. Sen lisäksi, etteivät ravintoasiat kiinnostaneet, en myöskään ollut kamalan kiinnostunut ulkonäöstäni. Vaikka jollain tasolla tiesinkin olevani iso, en ikinä ajatellut sitä. Se ei vaikuttanut itsetuntooni tai elämääni yhtään mitenkään. Voi, kuinka tietämätön olinkaan. :'D Kun kokee nahoissaan tämän nykyisen hyvän olon, tavallaan toivoo, että olisi tehnyt elämäntaparemontin jo aiemmin. Mutta sittenkään ei - kaikelle on aikansa ja paikkansa. :)

Karkkikuvassa painoa on jotain 75 ja 85 kilon välillä (en muista/tiedä tarkkaa lukua). Nuo karkit on siis laivalta ostettuja, ei normaalin herkkupäivän varastoja. :DD Vaikka silloinhan mulla oli joka päivä herkkupäivä.

Tänä päivänä painan 59 kiloa. 59 kiloa iloa, todellakin! :) Tiedän, että viiskytluku on se "mun oma kymmenluku", koska oon edellisen reilun neljän vuoden aikana ollut niin monessa eri painossa. Lähes kahdeksastakympistä ensin nopeasti viiteenviiteen, sitten pientä heilahtelua kuuskytluvun alkuun ja takaisin viiskytluvulle. En olisi ikinä voinut uskoa, että juuri tässä kilolukemassa voisin olla tyytyväinen. Kiinteytymisprosessi on edelleen kesken, joo, mutta olen täydellisen tyytyväinen tähän kokonaisvaltaiseen olotilaan, mikä mulla vallitsee niin painon, ruokailun, liikuntojen ja koko elämän suhteen.

Nyt vaaka näyttää siis 59 kiloa. Viisi viikkoa sitten, haasteen alkaessa viisari pysähtyi 60 kiloon.

Alarivissä lähtötilanne, ylhäällä nykyinen.

Jotain on tapahtunut! Vaakalukema saa olla mitä on - jälleen kerran saamme huomata että se ei todellakaan kerro kaikkea. :) Vaikka juuri puhuinkin "omasta kymmenluvustani", se ei tarkoita sitä, että kynsin ja hampain pyrin siihen. Jos musta tuntuisi hyvältä +60 kilossa, sitten hakeutuisin siihen painoon. Tällä varrella se vaan tarkottaisi niin suuria lihaksia, että sellaiseen en edes halua pyrkiä. Kiinteä, pieni ja vahva keho on mun tavoitteena. Ja ulkonäköäkin tärkeämpi asia on se, että kehoni toimii ja jaksaa vielä vuosikymmenet eteenpäin.

Viiden viikon tulokset: paino -1 kg, lantionympärys -1 cm ja vyötärönympärys -6 cm. Sekä kahmalokaupalla uutta tietoa, virtaa ja upeiden, motivoituneiden ihmisten energiaa. Täten voin pyhästi suositella Lean In 5 Weeksiä ihan kenelle tahansa. (sydänsilmähymiö)

Tein päätöksen osallistua LIFW-jatkoryhmään, joka alkaa ensi viikolla. Siellä on luvassa kuulemma hurjasti uusia treenejä ja sama, korvaamaton ryhmätuki kuin itse haasteessakin. Tämä tuki tarkoittaa siis suljettua Facebook-ryhmää. Se mieletön määrä vinkkejä, tsemppiä ja vertaistukea on ollut haasteen parasta antia. :) Vähän kuin monta kymmentä PT:tä. :D Jotka kuitenkin samalla itsekin kamppailee samojen juttujen kanssa. Eikä kyse ole siitä, kuka tekee eniten tai koviten saati siitä, kuka saavuttaa parhaimmat tulokset. Kaikki aidosti tsemppaa toisiaan! Meidän haastelaisten lisäksi ryhmässä on edellisiin haasteisiin osallistujia mentoroimassa sekä LIFW:in valmennustiimi. He kaikki vastailevat kysymyksiin ja niin ikään tukevat meitä pyrkimyksissämme. Ihan huippu porukka on ollut kaiken kaikkiaan! :) Ja niiiiin moni on lähtenyt mukaan jatkoryhmään - parasta! :))

Tästä pääset osallistumaan 14.3. alkavaan seuraavaan Lean In 5 Weeks Challengeen. ;)

Tarkoitus ei ollut pitää mainospuhetta - en vaan voi tarpeeksi hehkuttaa, kuinka mahtavat nuo viisi viikkoa olivat. Tiedän että tällä kertaa kyse ei ole luonteelleni tyypillisestä alkuinnostuksesta, joka sitten laantuu. Muutos tuntuu luissa ja ytimissä. :') Eikä kyse ole siitä, että nyt tiedän, miten syön ja treenaan koko loppuelämäni. Ei, vaan siitä että kun kuuntelen kehoani ja intuitiotani, osaan tehdä nuo asiat. Osaan tehdä ihan mitä vaan! Toki jotkut jutut vaativat ihan oikeaa harjoitteluakin, kuten sokerikoukusta irtautuminen. Se on hyvällä mallilla, mutta en voi sanoa vielä olevani kuivilla. Kun koko elämän on toiminut tietyllä tavalla, pelkästään siitä "rutiinista" on vaikea oppia pois. But I can do it! And I will! :)

Vähän tuntuu, että nyt alkaa teksti rönsyillä ja pahasti, joten paketoin sen. :) Nautin rasvakahvini loppuun ja sitten lähden kokkailun ja päivän treenin pariin.

Palaillaan! :)

- Jenni

Mitä jäi käteen?

Moikka vaan!

Taisin viime tekstissä puhua jotain tulevasta nettivalmennuksesta, ja että siitä kirjoittelisin kun aika on kypsä. No nyt se on kypsä - valmennusjakso on ohi! :D

Lean In Five Weeks oli kiinnostellut mua jo useamman kuukauden - kaikista mahdollisista nettivalmennuksista se tuntui oikeastaan ainoalta varteenotettavalta vaihtoehdolta. Näin viiden viikon jälkeen voin sanoa, että valinta oli oikea! Niin huikea valmennus. :) Sitä ei ole turhaan hypetetty (en yhtään tykkää tuosta sanasta, mutta what the hell, antaa mennä :D).

Menemättä sen tarkemmin valmennuksen yksityiskohtaiseen sisältöön, voisin listata ihan muutamia asioita, mitä valmennus on mulle antanut. :)

- Rasvojen käyttö: niitä oli ollut selkeästi liian vähän ruokavaliossa. Eksoottisina uutuuksina nyt mulla päivittäisessä käytössä kookosöljy ja kaakaovoi. Oliiviöljyyn tutustuin myös, sekä uusvanhoina "tulokkaina" siemeniin, pähkinöihin ja avokadoon. Oon huomannut rasvan erinomaisen nälänpoissapitokyvyn (on se sana!), vaikka vielä pitää välillä muistutellakin itseään sen lisäämisestä annoksiin.

Five AM-kahvin valmistusta. :P

- Hiilihydraattien vähentäminen: en enää tarvitse jokaiseen lämpimään ruokaan erillistä hiilarin lähdettä. Ennen se meni niin, että proteiini, kasvikset ja peruna/bataatti/riisi/kvinoa/pasta tms., mutta nyt voin ihan helposti jättää tuon hiilarin pois. Jatkossa tuun varmastikin syömään korkeamman kulutuksen päivinä "ylimääräisen" hiilarin, mutta uskon määrien vähentyvän. Kun lisää runsaasti kasviksia ja rasvaa annokseen, nälkä kyllä pysyy loitolla. :)

Savutofua, ravintohiivahiutaleita, siemeniä, kurkkua, tomaattia ja salaattisekoitusta. :P

- Leipä. Tää sai ihan oman ranskalaisen viivan, koska koen oivalluksen niin merkittäväksi. Valmennuksessa vedettiin melko tiukasti ensimmäiset kaksi viikkoa: maidotonta, sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota. Siinähän sitten loppui tän tytön iltapalavoileipäkasat. :') Leipä on liian helppo "ateria"vaihtoehto - ei kestä kauaa sutaista muutamat palat, ja saahan siitä myös jotensakin täyttävän annoksen. Nälän loitolla pitämiseen leipä ei tosin sellaisenaan sovi. Tykkään edelleen leivästä, ja aion syödä sitä jatkossakin, mutta tosiaan ne kokonaiset leipäateriat on nyt historiaa. Haluaisinkin ajatella leipää enemmänkin sellaisena luksustuotteena, jota voin käyttää toisinaan palan aterian yhteydessä tai erityistilanteissa. :) Ei joka päivä, kuten ennen.

- Kotitreenit. Nää on olleet huippuja! Kotona olin harrastanut aiemminkin, mutta kehonpainotreeni oli mulle aivan vieras asia. Se oli kiinnostellut aiemminkin, mutta en ollut uskaltanut kokeilla. :'D Lyhyet, mutta sitäkin tehokkaammat treenit on olleet erittäin käteviä. Vaikka puntteja vielä rakastankin, kehonpainoharjoitukset tulee jäämään salitreenin rinnalle. Monipuolisuus kunniaan. :)

Tärähtänyt mutta tyytyväinen treenari.

- Into: vihdoinkin ja pitkästä aikaa mulla on virtaa. Energia, motivaatio ja halu päästä eteenpäin ovat palanneet. Tää on niin suuri juttu, etten melkein kestä. :') Haluan suunnitella, oppia lisää, imeä tietoa ja muiden ihmisten positiivista energiaa itseeni. Haluan kehittyä. Ja tää ulottuu paaaaljon pidemmälle kuin pelkkään ruokavalioon ja treenaamiseen. Varsinkin tällä viimeisellä haasteviikolla oon kokenut aikamoisen hurjia oivalluksia, ja alkanut tehdä töitä omien unelmieni eteen. Ei ihan pieniä juttuja. :) En sano, ettenkö olisi saanut tätä uutta energiaa ennemmin tai myöhemmin ihan itsekseni, mutta nyt on niin, että kiitos siitä kuuluu huikealle LIFW-seikkailulle. Ja mikä parasta, tää ei lopu tähän, vaan matka jatkuu! :)

Oivalluksista, edistyksestä ja hyvästä fiiliksestä huolimatta viiteen viikkoon mahtui myös epätoivoa ja -varmuutta. Koska meille ei valmennuksessa annettu käteen kaikkia avaimia, vaan saatiin/jouduttiin käyttää omaa päätämme, ensimmäiset pari-kolme viikkoa oli mulle lievää tuskien taivalta. :D Tuskailin niin treenien kuin ruokavalion kanssa. Tuntui hankalalta sovittaa melkein-vegaanista syömistä voi-, liha- ja kananmunapitoiseen ruokavalioon. Kunnes tuli se ahaa-elämys, että mun pitää vaan kokeilemalla löytää se oma tie. Rasvoja saa muualtakin kuin eläinkunnan tuotteista, eikä mun tarvitse tehdä mitään kompromisseja myöskään proteiinien suhteen. Jos se ei tunnu hyvältä, älä tee sitä. :) Enkä mä tehnyt. Liikuntapuoli lähti mulla hitaammin käyntiin, enkä viiden viikon aikana saanut lähimainkaan kaikkia eri treenejä kokeiltua. Mieluummin toisaalta opettelen muutaman uuden treenin liikkeet kunnolla ja kehityn niissä, kun otan heti kaikki treenit mukaan enkä ehdi sisäistämään niitä. Onhan tässä aikaa ottaa kuvioihin ne loputkin treenit. :P

Oho, söin ravintolassa jälkkäriä. Chico'sin (vegaaniset) mustikkapannarit. Om. Nom.

Vaikka teinkin määrällisesti vähemmän treenejä kuin mitä kuvittelin haasteen alussa tekeväni, en oo ollenkaan pettynyt! Tämä on uutta, koska monesti oma suunnitelmista laistaminen on masentanut ja heti on tuntunut jotensakin epäonnistuneelta ja löysältä. Oon oppinut pitkäjänteisyyttä ja rauhallisuutta. Sellaista kokonaisuuden hallintaa: mitä sitten jos jollekin viikolle tulee vain yksi liikuntakerta, jos ruokavalio pysyy kuitenkin suht siistinä ja heti seuraavalla viikolla liikkuu vähän enemmän?

Sama juttu syömisten kanssa. En ihan täysin noudattanut haasteen guidelineja - pidin välillä omia herkkupäiviä ja -hetkiä, ja muutaman kerran söin kiellettyä leipää ja perunaa. Mutta putki ei niin sanotusti jäänyt päälle, vaan noiden kertojen jälkeen jatkoin terveellisemmällä linjalla. Kai sitä voisi kutsua tasapainoksi. :D Ja se morkkis! Ei tietoakaan. :) Tai kenties haasteen alkupuolella pikkuisen, mutta mitä pidemmälle mentiin, sitä rennommaksi mun mieli muuttui. En sano, että sokerikoukku on täysin selätetty, tai ettei ylilyöntejä herkuttelun kanssa enää ikinä tule, mutta isoja askeleita on otettu eteenpäin näissä(kin) asioissa.

Last but not least, LIFW on antanut mulle ehkä parhaimman "lahjan" ikinä: kirkkaamman mielen ja varmuuden siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. :) En siis tarkoita tällä sitä, että mikään elämän mutka ei ikinä voi koskettaa mua, vaan että omalla asenteella voin valita suhtautumistavan niihin mutkiin. Kaikesta pääsee yli, kunhan vaan työstää asiat itsensä kanssa eikä jätä niitä roikkumaan. Vaikka ne olisi kuinka ikäviä juttuja. Omat epämiellyttävät puolet, aiemmat epäonnistumiset ja muut negatiiviset jutut pitää olla valmis kohtaamaan rehellisesti, jotta voisi kehittyä ihmisenä. Sikäli jos haluaa kehittyä. Jos ei halua, ei siinä mitään. :'D

Mä tein sen!!

Ja unelmiaan täytyy jahdata. Tehdä niin pirun kovasti töitä niiden eteen, niin ettei sulla kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin saavuttaa ne. Ensimmäinen askel on tietysti se, että keksii ne omat unelmansa (mun unelmistahan voi lukea täältä, ellette ole jo). Mitä ikinä ne onkaan, ne on ulottuvillasi. Kunhan vain vähän venytät, nappaat kiinni, etkä päästä irti. :)

Ensi viikolla onkin aika höpötellä (kuvien kera) LIFW:in tuomista näkyvistä tuloksista. Voi myös olla, että mulle tulee kirjoittelufiilis muutenkin. Saa nähdä. :)

Ihanaa sunnuntaita! Palaillaan. :)

- Jenni

Tammikuun neljäs

He-hei!

Long time no seen! Enkä nytkään lupaile, että mun rustauksia tullaan näkemään säännöllisesti, mutta ainakin pieni kuulumispläjäys tähän väliin. :)

Lähes tasan kaksi kuukautta on kulunut edellisestä tekstistäni (hui!). Mitäs tuona aikana onkaan tapahtunut?

...leikkasin tukan

Naps naps.

...lopetin lihansyönnin

Soijanugetteja, ranskalaisia ketsupilla, tomaattia ja vihreitä papuja.

...harrastin liikuntaa...

Tarkemmin sanottuna 15 salikäynnin, yhden kotitreenin ja parin kävelylenkin muodossa. Reiluun kahdeksaan viikkoon aika mitätön määrä, mutta parempi kuin ei mitään. Tuohon mahtuu tosin kokonainen kahden ja puolen viikon liikkumaton jakso, kun painoin duunissa pitkää päivää ja viikkoa. No okei - niin varmasti monet muutkin tekee ja silti jaksaa liikkua. Mä nyt vaan tein tälla kertaa sen valinnan, että keskityin työntekoon ja riittävään lepoon.

...tein joulun alla paljon töitä ja vietin sen jälkeen ansaittua ylimääräistä vapaata...

Joka loppuu huomenna, kun koittaa paluu arkeen. Joulun alla olin siis mukana projektiluontoisessa työssä, joka vaati vähän enemmän panostusta kuin mun normityö, mutta joka myös oli mukavan haastavaa ja kivaa vaihtelua. :) Silti tuntuu ihan kivalta palata normaaliin päivärytmiin.

Parin kuukauden blogihiljaisuuteen mahtui myös ystävien tapaamista, pikkujouluilua, jouluilua ja uuden vuoden juhlintaa, Tampereen ja Tallinnan reissuja sekä penkkiurheilua. Viimeisintä usein kylmän oluen kera.

...josta päästäänkin oivana aasinsiltana syömisiin! :D (Ja juomisiin, vaikkei niistä olekaan mitään kummempaa kerrottavaa. Ei siis mitään ryyppyputkia tai sellaisia - ainoastaan pari kosteampaa iltaa sekä useampi parin-kolmen juoman istuskelu hyvässä seurassa.)

Mutta ne syömiset. Kuten jo mainitsinkin, olen siirtynyt lihattomaan ruokavalioon. Mulle se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että kaikki eläimen liha on jäänyt pois. Punainen, valkoinen, riista, kala, äyriäiset. Oon siis lakto-ovo-vegetaristi (mutta kenties joskus vielä vegaani). Tein päätöksen marraskuun alun (FB-tapahtuma) lihattoman viikon innoittamana. Sitä ennen olin jo ollut hyvin kiinnostunut kasvisruokavaliosta. Muutokset kasviperäiseen olivat kuitenkin olleet enemmänkin yksittäisiä valintoja ennen kuin tein oikeasti sen päätöksen. En vain halunnut enää syödä eläimiä. En halunnut että enää yksikään eläin joutuu kuolemaan mun takia. Toki käsitän, että nuo perustelut ovat hiukan tekopyhiä, kun vielä kulutan maito- ja kananmunatuotteita, mutta näillä mennään nyt. Voisin innostua tekemään oman postauksen tästä aiheesta jossain vaiheessa. :)

Liha on jäänyt pois, mutta herkut pysyy. Sad to say. Oon tänään (hei, maanantai!) ottanut itteäni niskasta kiinni ja päättänyt olla kokonaisen päivän ilman herkkuja. En muista milloin viimeksi oon ollut. Kyllä, surullista. Sokerikoukku on karmea, mutta myös muuta schaibaa on mennyt kurkusta alas. Pikaruokaa, pakastepizzoja, sipsejä. Tavallista, terveellistä ruokaakin välillä ihan liian isoja/kaloripitoisia annoksia.

Onneksi vaa'alla ei ole vielä näkynyt pomppauksia - joulun jälkeen kun kävin, oli kahden ja puolen viikon liikunnattomuuden ja holtittoman mässyttämisen seurauksena tullut vajaa kilo lisää. Eikä niitä (ylöspäin) pompahduksia tullakaan näkemään. Jos johonkin täältä kuudenkympin paremmalta puolelta mennään, niin alaspäin, takaisin viiskytluvulle. Ei sitä vaakaa tarvitse tuijottaa niin orjallisesti, tiedän sen. Mutta edelleen toistan, että oltuani monissa eri lukemissa ja hiukan erilaisissa kehonkoostumuksissa, tiedän mikä on ittelleni se mukava paino. Toki sitä en tiedä (vielä!), millainen fiilis ja vaakalukema olisi sellaisessa tilanteessa, jossa oon treenannut kovaa ja tavoitteellisesti ja syönyt oikein useamman kuukauden tai jopa vuoden ajan. Hyvinkin voisin kuvitella painavani saman verran kuin nyt kehonkoostumuksen ollessa täysin toisenlainen.

Tasapainoa ja järkevyyttä syömisiin ja liikuntaan löytyy toivottavasti jo seuraavan kahden viikon aikana. Keventelen herkkujen osalta, liikun säännöllisesti ja opettelen tekemään uusia sapuskoja. Ja sitten...

Ilmoittauduin tänään! (kuva pöllitty LIFW:in Facebook-sivuilta)

Nettivalmennusta pukkaa, kyllä. Mietin jo viime vuoden puolella, että joku valmennus olisi kiva - joko netin välityksellä tapahtuva tai personal trainer. Koska huomisesta alkaen mulla ei ole enää salijäsenyyttä (siitäkin voisin kirjoitella eri postauksessa), valitsin nettivalmennuksen. Lean In 5 Weeks on juttu, jota olin uteliaana tsekkaillut jo aiemmin ja joka vaikuttaa kaikin puolin mulle sopivalta. Viime kevään 8 viikkoa kestäneestä Fitbody Challengesta opin sen, ettei niin pitkät rupeamat sovi mulle ollenkaan. Kyseinen valmennus toki sai aikaan juuri sen mitä halusinkin, eli toi säännöllisen salitreenin jälleen osaksi mun arkea, mutta kahdeksan viikkoa oli liian pitkä aika noudattaa ruokavaliota. LIFW:in ruokavaliosta mulla ei ole hajuakaan, mutta toivon sen sisältävän enemmän liikkumavaraa kuin aiemman dieetin pöperöt. Ja iso plussa olisi se, että mukana olisi kasvis- tai ehkä jopa vegaanivaihtoehtoja. Se jää nähtäväksi. :)

LIFW:istä haen uusia treenituulia (mukana on vissiin aika paljon kehonpainotreenejä, mitkä ei oo mulle niin tuttuja), ryhmän ja valmentajan mukana tuomaa tsemppiä sekä helppoutta ja järkeä ruokavalioon. Ja tietysti niitä viittä luvattua miinuskiloa. ;) Ellen tässä kahden viikon aikana aktivoidu bloggaamisessa, niin viimeistään valmennuksen alkaessa. :)

Kuulumispostaus alkaa olla paketissa. Ei kovin johdonmukainen tai viilattu, mutta totuudenmukainen. Ja oli kyllä mukavaa kirjoitella pitkästä aikaa! :) Ehkä tästä tulee tapa. ;) Postaustoiveita saa esittää.

Palaillaan!

- Jenni

Tök-kii

Moi pitkästä aikaa!

Mennään suoraan asiaan. Blogin kirjoittaminen tökkii nyt ihan toden teolla. Siitä todisteena verkkainen päivitystahti ja viikkokatsausten puuttuminen. En osaa sanoa tarkemmin syytä - en vaan tällä hetkellä löydä motivaatiota tai intoa postailla.

Toisaalta haluaisin panostaa blogin ulkoasuun, päivittää useammin (pari-kolme kertaa viikossa) ja työstää valmiiksi teksteiksi kaikki luonnoksissa lymyävät raakileet... Mutta kun ei huvita. Kai mulla on joku blogi-identiteettikriisi. :D

Halusin rehellisesti kertoa teille, missä mennään. Jos joku vaikka meinaa huolestua, kun musta ei kuulu. Kyse ei ole siis perinteisestä "kaikki meni läskiksi, en viitsi enää blogata" -tapauksesta, vaan pelkästään (blogi)motivaation hukkumisesta.

En kuitenkaan hautaa koko blogia - tämä saattaa olla ohimenevää. Aion nyt ottaa itseltäni kaikki päivityspaineet pois ja rauhassa hakea uutta inspiraatiota bloggailulle. Jossain vaiheessa varmasti alkaa ilmestyä niitä luonnostekstejä ja katsaus menneeseen kuukauteen/kuukausiin tai jonkinlainen kuulumispostaus. :)

Meinasin olla laiska ja jättää tämän tekstin kuvattomaksi, mutta tässä kuitenkin todiste siitä, että kaikki on hyvin:

Keskiviikkoaamun salireissulta.

Olisi mukavaa tietää, että mahdollisen paluun koittaessa teitä lukijoita vielä on. Postaustoiveet ja kaikenlaiset kommentit ovat edelleen tervetulleita. :)

Mutta nyt - palaillaan! :)

- Jenni