lauantai 23. huhtikuuta 2016

Unelmat toteen

Noh. Mistä sitä aloittaisi? Samaan aikaan mielessä kaikki ja ei mitään. On helppoa saada ajatuksesta kiinni, mutta hieman vaikeaa editoida siellä mielen perukoilla, mistä ajatuksesta ensin kirjoittaa.

Niin, kirjoittaa. Siitä tässä tekstissä on kyse. Tuossa taannoin postailin teille unelmista. Yhtenä unelmana oli kirjailijuus (on se sana). En voi sanoa oliko/onko se unelmista tärkein - mielestäni unelmia ei tarvitsekaan laittaa tärkeysjärjestykseen. Tällä hetkellä tuo unelma tuntuu mielekkäimmältä. Sellaiselta, että juuri sen eteen on mukavinta ja mutkattominta tehdä töitä.


Otos (hiukan epätarkka) Paulo Coelho-kalenterista. Jo monivuotinen suosikki. <3

Olen halunnut kirjailijaksi siitä asti kun opin kirjoittamaan. Tämä tapahtui luullakseni 5-vuotiaana. Joka tapauksessa ennen kouluunmenoa. Isäni opetti minut lukemaan. Hänen kanssaan tuli luettua monet Ilta-Sanomat... Tietysti viimeiseltä sivulta aloittaen. :') Ala-asteen ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani Raija Martti kannusti minua kirjoittamaan. Janosin lisää - minulle ei riittänyt pelkät tavalliset koulutehtävät. Sain erityisen tarinavihon, johon kirjoittaa millaisia tarinoita mielikuvitukseni kulloinkin kehitteli. Tuossa vihossa oli aina kuva, josta olisi helppo lähteä kertomaan tarinaa. Pitää tässä lähiaikoina kaivaa naftaliinista tarinavihkoni ja viihdyttää teitä 7-8-vuotiaan Jennin stooreilla. :D

Ala-asteella, vähän vanhempana, aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani. En edes vaivaudu laittamaan sitaatteja sanaparin "ensimmäistä kirjaani" ympärille, koska olin ihan tosissani sen kanssa. Kirjoitin kirjaa tavalliselle A4-kokoiselle ruutupaperille mummoni luona Savonlinnassa. Vietin lapsena usein jopa puolitoista kuukautta kesällä mummolassa. Mummoni tietysti hykerteli ja hymisteli orastavalle kirjailijan uralleni. En usko, että hän siltikään ikinä epäili, etten pystyisi siihen. Uskon, että hän olisi ajan myötä ollut hyvinkin kannustava - jos siis olisin uskaltautunut ikinä näyttämään hänelle tarinoitani tai puhumaan avoimesti unelmastani. Nyt mummo on ollut jo noin vuoden päivät haudan levossa. <3 Haluan ajatella, että hän jossain kannustaa minua vieläkin.


11-13-vuotiaan Jennin kirja ei ikinä nähnyt päivänvaloa. Tarina on yhä tallella, ja se on suhteellisen pitkäkin, mutta aikuisuuden mukanaan tuoma kypsyys kertoi totuuden - juoni ja henkilöhahmot ovat auttamattoman naiiveja. En hyvällä tahdollanikaan pysty muokkaamaan kirjasta julkaisukelpoista. Mutta oh boy, kuinka kivaa sitten on lukea vanhoja jorinoita, kun itsellä on ensimmäinen, toinen ja kolmaskin julkaistu kirja plakkarissa. Kehityskaari. :')


Niinpä! (jälleen kalenterista)

Pitkäksi aikaa unohdin kirjoittamisen. Niin, unohdin. Nyt mietitte, että kuinka joku voi unohtaa kaikista suurimman haaveensa, unelmansa. Vuosikausiksi! Se on helppoa: keskittyy vaan kaikkeen muuhun. Teini-ikä, hormonit, pojat, miehet, koulu, ystävät, syöminen, juhliminen... Elämä tapahtui. Ja tuohon elämään ei moneen vuoteen mahtunut kirjoittamista. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi nauttinut kirjoittamisesta. En vaan tehnyt sitä.

Aikuiselämäni ensimmäiset, kunnon kosketukset kirjoittamiseen sain luovan kirjoittamisen kurssilla. Helsingin työväenopisto järjesti tuon kurssin vuoden 2012 lopussa. Olin innoissani ja hyvin jännittynyt mennessäni ensimmäistä kertaa kurssille. Kuten tapanani on, olin panostanut yksityiskohtiin. Olin hankkinut kivan vihon ja hienoja kyniä. Muistaakseni ainakin Hello Kitty oli edustettuna.


Nautin kurssista suunnattomasti. Jopa omien tarinoiden ääneen lukeminen tuntui helpolta. Minulle, joka olen aina kammonnut kaikenlaista esiintymistä ja joukon edessä ääneen puhumista. Sain mielettömän kannustavaa ja positiivista palautetta tarinoistani. Meillä oli aina kotitehtävänä jonkinlaisen tarinan kirjoittaminen ja sitten tunnilla saimme palautetta siitä toisiltamme ja opettajalta. Harmikseni jouduin jättämään kurssin kesken. Marras-joulukuussa tapahtui sen verran kaikkea (muutto ja ulkomaan reissu), etten ehtinyt panostaa haluamallani tavalla kirjoittamiseen. Olen miettinyt monesti kurssin jälkeen osallistuvani vastaavalle, mutta ikinä ei joko ole ollut aikaa tai sitten kursseja ei ole ollut tarjolla.


Okei, juuri ennen vuotta 2013 pääsin siis taas kirjoittamisen makuun. Siitä hulahti vielä reilut kaksi vuotta, ja BANG. Olisin voinut laittaa tuohon perään huutomerkin, mutta annan sittenkin isojen kirjainten puhua puolestaan. Maaliskuussa 2015 sain idean. Jostain, en tiedä mistä se tupsahti päähäni. Ja tästä ideasta sai alkunsa kirja. Kirja on edelleen alkutekijöissään, mutta tässä reilun vuoden aikana olen tehnyt paljon töitä sen eteen. Olen kirjoittanut pari tekstinpätkää, ideoinut tapahtumia, tehnyt aikajanan ja kehittänyt henkilöhahmoja. Tiedän, mitä kirjassa noin pääpiirteittäin tulee tapahtumaan. Käännekohtakin on jo selvillä.


Heh, aika dramaattisesti kirjoitettu. Mutta tuolta musta tuntui tuolloin.

Maaliskuu, tuo muutosten kuukausi. Siltä ainakin tuntuu nyt, kun eletään huhtikuuta 2016. Kuten olette voineet lukea aiemmasta tekstistäni, mulla oli viime kuussa sairaalajakso. Kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi oirehtia, mania iski päälle ja jouduin hoitoon. Tuo hoitoon joutuminen on paras asia, mitä minulle on pitkään aikaan (ellei koskaan) tapahtunut. Ihminen ei voi itse valita sairastumistaan, enkä minäkään ollut poikkeus. Tiesin, että minulla on alttius sairastua, mutta sairastumista ei huomaa itse. Sairaalaan jouduttuani ensimmäiset kolme-neljä päivää menivät sumussa. Olin tukevasti lääkitty, erittäin disorientoitunut ja jopa psykoottinen. Mutta sitten. BANG! Tällä kertaa huutomerkin kera. Vaikka olin vielä aika kuutamolla maniahöyryissäni, pyysin äitiäni tuomaan minulle A4-kokoisen vihon ja kynän. Halusin kirjoittaa. Ja jo ensimmäisellä hoitoviikolla aloitin.

Osastolla jatkoin tarinaa, jonka olin aloittanut edellisellä viikolla kotona. Siis silloin, kun mieli jo laukkasi pilvissä. Unettomina/vähäunisina öinä kirjoitin kolme (hyvin lyhyttä) lukua. Ja postasin siitä Facebookiin. Muistan kun työkaveri kommentoi asiaa seuraavana päivänä töissä naurahtaen. Myhäilin ja varmistin hänelle, että kyllä, kirjoitin kirjani kolme ensimmäistä lukua. Tuosta noin vaan. Vaikka minulla ei ollut edes mitään kirjaideaa. Siis sen yhden keskeneräisen lisäksi. Jostain manian syövereistä olin kuitenkin keksinyt uuden idean ja kirjoittanut tarinan alun. Tuota tarinaa jatkoin osastolla. Siellä valmistuivat kehikot luvuille 4-11. Jotkut luvuista olivat tekstikkäämpiä kuin toiset, ja vähempitekstisiin olin merkinnyt mitä niihin pitäisi kirjoittaa. Kaikki muistiinpanoni olivat jäsenneltyjä ja selkeitä.


Ensimmäiseksi piti tietysti tehdä kansilehtinen. :P

Mutta silti...Näin jälkeenpäin tuo maaliskuinen kirjoitusjakso tuntuu uskomattomalta. Miten pystyin saamaan paperille mitään järkevää, kun olin ihan sekaisin? Miltä tuntuisi lukea nuo tekstit, kun oloni on normaali? Ovatko kirjoittamani tekstit läheskään käyttökelpoisia?

Nyt kun osastojaksosta on kulunut jo monta viikkoa, osaan vastata kaikkiin kysymyksiin. Kirjoittamani luvut olivat niin selkeitä, että ne vaativat ainoastaan pieniä muutoksia puhtaaksikirjoittamisen yhteydessä. Ennen töihin paluuta olin kokonaisen viikon kotona sairausloman viimeisiä hetkiä viettämässä. Tuolloin oli aikaa siirtää tietokoneelle käsikirjoitetut jutut ja kehittää tarinaa vielä lisää. Samalla työstin hieman toista tarinaani. Sitä, jonka aloitin ensiksi. Nyt molemmilla tarinoilla on siistit, omat kansionsa. Ja noista kansioista aukeaa useita alakansioita. Kaikelle on oma paikkansa. :)


Tuon viikon aikana minulle kirkastui vielä enemmän se, mitä haluan tehdä. Haluan kirjoittaa joka päivä. Tehdä sitä työkseni. Haluan vapaat aikataulut. Haluan tehdä sitä mitä rakastan.


Mitä tämä sitten konkreettisesti tarkoittaa? Miten tehdä visioista totta? Tekemällä hullun lailla (heh, heh) töitä. Jahtaamalla väsymättä omia unelmiaan. Tiedän, että se vaatii paljon ja että aika, jonka käytän unelmani toteuttamiseen on pois jostain muusta. Mutta se on sen arvoista. Voin käyttää ja käytänkin niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsee, jotta:


- olisin oman elämäni Muumipappa - sulkakynänäni näppäimistö havainnoisin itseäni ja ympäröivää maailmaa ja kirjoittaisin kaikesta kokemastani


- voisin viettää päiväni kahvilassa läppärin kera, kahvia hörppien ja/tai lounasta syöden

- minulla olisi varaa ostaa antiikkinen kirjoituspöytä, jonka ääressä työskennellä

Kuva Tuula Karjalaisen kirjoittamasta Tove Janssonin elämäkerrasta.

Nämä kolme asiaahan ovat unelmia unelman sisällä. :D Aion kuitenkin tehdä kaikkeni, jotta ne toteutuvat. Sairaalajakson jälkeen ongelmana on ollut ajankäyttö. Juuri kun olin päässyt hyvään vireeseen kirjoittamisen suhteen, minulla alkoikin työt. Toki oli ihan mukavaa palata sorvin ääreen, mutta samalla se tarkoitti sitä, että minulla olisi 38 tuntia ja viisitoista minuuttia vähemmän aikaa kirjoittamiseen joka viikko. Todellisuudessa tuo aika on ollut suurempi, koska työmatkat, nukkuminen, sosiaalinen elämä, liikunta... HYVIN vaikea yhdistelmä.

Onneksi mun ei enää kauaa tarvitse kärvistellä ajankäyttöongelmien parissa. Mulla nimittäin alkaa neljän viikon loma! :) :) :) :) Enää ensi viikko töitä. Sitten käynnistyy tiukka ajanjakso, jolloin saan mennä nukkumaan ja herätä milloin lystään, ja jolloin kirjoitan ihan simona. Oon niin innoissani! Toinen asia, johon aion panostaa toden teolla lomalla, on liikunta. Lenkkeily saa luvan tulla arkirutiineihin - en voi enää siirtää sen aloittamista pidemmälle. Aion myös treenata kotona kehonpainolla ja niillä vähillä välineillä, mitä multa löytyy. Päivät on sillä tavalla mukavasti tasapainossa: hikeä ja näpyttelyä. :D

Kirjoista puheen ollen...

...hiukan lomalukemista! :D

Ensi viikolla voisin postailla tarkemmin lomasuunnitelmistani ja kenties tehdä jonkinlaista yhteenvetoa huhtikuusta.

Ennen kuin lopetan, pienet motivoinnit:

Mikään unelma ei ole liian suuri.

Tee, älä yritä.

Vain sinä olet unelmiesi tiellä.

Kaikki on mahdollista.

Palaillaan! :)

- Jenni

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Viikko 13: Parhautta

Hei vaan!

Takana ihan huippu viikko. :) Jotain huippuudesta kertoo sekin, että aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo torstaina - tiesin että viikko voi ainoastaan parantua loppua kohden. Toinen huippuudesta kielivä asia on se, että ylipäätään kirjoitan jälleen blogia. Nyt voisin varovaisesti todeta, että olen palannut bloggailun ihmeelliseen maailmaan. Tuntuu, että on sanottavaa. Ja että haluan käyttää aikaa ja vaivaa sanomisen muotoiluun ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on vaan niin parasta. <3


Viikko sisälsi liikuntaa, rilluttelua, omaan itseensä panostamista, musiikkia ja hyvää ruokaa. Sekä herkkuja, ah. (sydänsilmähymiö)


Olin jo viime viikon puolella alkanut pitää kirjaa syödyistä kaloreista. Siksi, ettei tulisi ylilyöntejä. Herkuttelu ei ollut varsinaisesti pannassa, olin ainoastaan sitoutunut tekemään herkkujen vähentämisen kanssa töitä. Syömiset pysyivätkin ihan kivassa balanssissa koko viikon. Mutta en sinänsä saanut mitään irti kalorien kirjaamisesta, joten se jääköön nyt. Jossain vaiheessa voisi kyllä taas tarkastaa ravintoainejakaumat ja kirjata tarkemmin syömiset nettiin.


Tällaista söin/join:


Keskiviikon iltapala: riisikakkuja (sokerittomalla) hillolla ja maapähkinävoilla, suklaasoijajuoma, klementiini, porkkana ja kurkkua.
Torstaina siskon kanssa Hesburgerissa. Isot ranskalaiset ketsupilla ja ananas-kookos-fruitie. :P
Salakavala Marianne-pussi jättilaukun uumenissa. Sain namit tuliaisina Markku-sedältäni Rautjärveltä - kulkeutuivat minulle äidin ja siskon kautta.
Huonolaatuinen kuva, mutta menköön. Torstain iltapala: linssi-kvinoasalaattia (punaiset linssit, kvinoa, tomaatti, basilika ja salaattisekoitus jossa rucolaa, babypinaattia ja punamangoldia) ja jälkkäriksi kurkkua, viinirypäleitä, puolikas banaani ja päärynä. Melkoisen täyttävä setti!

Kotona olin jälleen laiska, enkä valmistanut kauheasti ruokaa. Kuten kuvista näkyy, mentiin helpoimman kautta. Torstaina sentään huvitti keittää kvinoaa ja linssejä ja tehdä niistä kaksi salaattityyppistä annosta. Hurraa! Jääköön suuremmat kokkailut ensi viikolle. :) Vakaasti aion tehdä tämän kokkausasian kanssa töitä. Aion opetella laittamaan uusia ruokia ja panostaa taloudelliseen syömiseen. Tässä kuussa on jo ihan tarpeeksi kuluja - jostain pitää säästää.

Liikunnan kanssa säästelyt on ohi! Nyt vedän aivan niin täysillä kun mieli tekee tämän kevään. Toivottavasti myös kesän, syksyn ja ensi talven. Ja todellakin tekee mieli vetää täysillä - ihan uudenlainen draivi päällä liikkumisen suhteen. Juu, tiedän että oon sanonut näin ennenkin. Tyhmää olisi (jälleen kerran) sanoa, että tällä kertaa olen tosissani. Joten annan tekojen puhua puolestaan. :)

Viikon 13 liikunnat:

- ma: kävely 59 min., kuntopiiri (olkapäät ja vatsa) 38 min.
- ti: -
- ke: kehonpainoharjoitus (Periscope) 1 h
- to: -
- pe: -
- la: -
- su: -

= 2 h 37 min.


Innostuin jo niin kovin kotikuntoilusta, että ehdin tehdä suuren päätöksen liittyen liikunnan säännöllisyyteen. Päätin, että kaksi päivää on maksimiaika ilman liikuntaa. Eli jos olen liikkunut maanantaina, seuraavan kerran on liikuttava viimeistään keskiviikkona. Paitsi jos on sairas, silloin ei tietenkään tarvitse eikä saa liikkua.

Viime viikolle tuli liikaa viivoja parista eri syystä. Perjantai-illasta sunnuntaihin puoleenpäivään olin reissussa Tallinnassa. Kävimme entisen miesystäväni, nykyisen ystäväni, kanssa katsomassa livemusiikkia. Koto-Suomen yhtyeitä ja muutama ulkomainen, Tallinn Music Weekillä. Oli aika siistiä olla kerrankin vähän pidempään Tallinnassa. Löytyi hyvää ruokaa, halpaa juomaa, uusia bändituttavuuksia ja mahtavia kuvauskohteita. On se vanha kaupunki vaan kiva. :)

Sunnuntaina ilottelu jatkui, vaikka kotiin palasinkin. Kävin nimittäin herkullisessa raakakakku-workshopissa Ruplassa. Oi. Nam. Meitä oli kymmenen LIFW-naista (!) kakkuja tehtailemassa. :) Toki saimme myös syödä omat tekeleemme. Oi. Nam. Taisinkin sanoa sen jo. ;D Niin ja oi, nam, saimme ottaa myös kakkua mukaan! :P


Valmiit kakut. Ylhäältä oikealta vastapäivään: mango-vadelma, puolukka-kinuski, mustikka-suklaa ja basilika-suklaa.
Kaikki kakkuiset maistuivat törkeän hyvältä. :P En ollut aikaisemmin edes maistanut raakakakkua, mutta nyt rakastuin niin täysin, että varmasti teen kotonakin niitä. Ostinkin jo muutaman tärkeän ainesosan valmiiksi.

Toinen syy, miksi hikoilu painottui alkuviikkoon, on seuraava:

Tuore tatuointi.

Otin tatuoinnin torstaina puolenpäivän aikaan. Aion mainostaa häpeilemättä (miksi sitä pitäisi häpeillä, en tiedä :D) tatuointiliikettä. Siellä tekee upeaa työtä muun muassa etunimikaimani, joka tatuoi minutkin. :) Liike sijaitsee Kalliossa/Alppilassa. Sisustus on kerrassaan hurmaava: upea, iso seinämaalaus ja kaikenlaista synkkää tavaraa siellä sun täällä. Jeejee. :)

Suojakalvo tuli pitää ensimmäiset kolme päivää kuvan päällä, ja sitten rasvata, rasvata, rasvata kunnes rupi irtoaa. Bepanthen on siis kehissä. :) Hikoilua tuli välttää saamieni ohjeiden mukaan neljä päivää. Oon sattumoisin tehnyt seuraavalle neljälle viikolle treenisuunnitelman, ja sen mukaan sali olisi tiistaina vuorossa. Ensi viikolla tieni vie myös lenkille pitkästä aikaa (kröhöm, muutama kuukausi on tainnut vierähtää edellisestä juoksusta...), ja lisäksi vedän ainakin yhden kotitreenin.

Sellainen viikko, tämä vuoden 13. Tärkeimmäksi anniksi on pakko rankata hyvin simppeli mutta liikaa laiminlyöty asia: vihdoinkin tunnen olevani oma itseni. Edelliseen postaukseen sairaudestani ja satunnaisiin liikunta- ja ruokapuolen motivaatiovaikeuksiin viitaten. Tiedän, että on alkanut uusi, huikea nousukausi mun elämässäni. :')


Palaillaan!


- Jenni