Rikkonaista

Heip!

Harvakseltaan tulee postauksia, pahoittelut siitä. Vanhaan liikunta- ja syömisrytmiin palaaminen on ollut takkuista, enkä omista tällä hetkellä tietokonetta. Mutta miksen voisi päivittää blogia, vaikka olisinkin jonkinlaisessa kuopassa treenien ja herkkujen kanssa? Eikö tämänkin blogin ideana oo alunperinkin ollut kertoa painonhallitsijan arjesta? On! Siispä siitä nyt kerron. :)

Edellisessä postauksessa (kröhöm, yli puolitoista kuukautta sitten...) hehkutin PT:n kanssa tehtyä salitreeniä ja sitä, kuinka oon täynnä uudenlaista motivaatiota ja innostusta liikuntaa kohtaan. Olin varma, että pitkän tauon jälkeisestä salireissusta alkaisi liikunnat jälleen rullata - ei ehkä heti entisenlaiseen tahtiin, mutta pikku hiljaa. Nyt mooooonta viikkoa myöhemmin voin taas hieman viisaampana todeta, että ERITTÄIN hitaasti tapahtuu tämä mun paluu vanhoihin liikuntatottumuksiin. Heiaheian tilastojen mukaan yli puolentoista kuukauden takaisen PT-treenin jälkeen on kertynyt kokonaiset yksitoista liikuntakertaa: viisi noin puolen tunnin kävelyä, yksi lenkki äidin koiran kanssa, yksi minijuoksulenkki (mini sen takia, kun alkoi sataa), yksi hikinen yhdistelmätreeni, yksi salitreeni (jee!) ja kaksi intervallilenkkiä juostenkävellen. Joo, melko laiha saldo, mutta parempi kuin ei mitään!

Miksi siis oon liikkunut noin heikonlaisesti? Luulin vakiinnuttaneeni liikunnallisen elämäntavan alkuvuoden aikana. Ja olinkin vakiinnuttanut, mutta en ollut ottanut huomioon, että elämä saattaa joskus heitellä sillä tavalla, että ei oo muuta vaihtoehtoa kuin poiketa totutuista rutiineista. Siinä vaiheessa, kun joku asia elämässä on tosi rempallaan, on ihan turha potea huonoa omaatuntoa liikkumattomuudesta. Voimavarat ei vaan aina voi riittää ihan kaikkeen, vaikka olisi kuinka vahva ihminen.

Nyt on kulunut kolme kuukautta siitä, kun erosin poikaystävästäni. Oon bloggaushistoriani aikana puhunut melko vähän treenien ja syömisten ulkopuolisesta elämästäni - ei siksi että se olisi jotenkin salaista, vaan siksi, että blogin aihealue on rajattu. Eron jälkeinen elämäntilanteeni on kuitenkin vaikuttanut niin rajusti juuri niihin asioihin, joista yleensä blogissa kirjoitan, että mielestäni siihen on syytä pureutua. Koitan pitää lyhyenä. :)

Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, eroaminen pitkäaikaisesta poikaystävästäni oli yksi vaikeimmista asioista, jonka oon ikinä joutunut tekemään. Vaikeaa siksi, koska tiesin että päätökseni tulee toiselle yllätyksenä, että hän ei tule (ainakaan heti) ymmärtämään sen syitä, ja koska se sattuisi kovasti. Molempiin. Omakin sydämeni särkyi nähdessäni toisen tuskan. Mutta ero oli ainoa oikea vaihtoehto - oma sisäinen pahoinvointi oli jo useamman viikon ajan jatkuvasti vain kasvanut asian tiimoilta. En voinut hyvin suhteessa, ja tieto tulevasta eron tekemisestä alkoi vaikuttaa muuhunkin elämään. Esimerkkinä salitreenien poisjääminen siltä viikolta, kun ero tapahtui.

Eron jälkeen alkoikin tämä inhottava kierre, jonka loppu näyttäisi vihdoinkin olevan näköpiirissä. Stressin, liikkumattomuuden ja herkuttelun kierre. Kaikki liittyy toisiinsa. Alkuperäinen syy liikkumattomuuteen oli selän revähdys - en yksinkertaisesti voinut treenata. Asiaa oli vaikea hyväksyä. Eihän sairastumiselle/vammoille voi mitään, sellaisia tapahtuu, mutta tämä kyseinen vamma sattui tapahtumaan mulle itsestäni riippumattomasta syystä, joka oli kova pala. Long story short (ja se oikeasti on long story), kaaduin portaissa tilanteessa, jonka aiheutti entinen poikaystäväni, ja tämä johti selän loukkaamiseen. Seurasi jo aiemmin mainitsemani neljän päivän sairausloma, mutta koska työni on fyysistä, en halunnut heti töihin palattuani rääkätä selkää yhtään enempää. Siinä vaiheessa pelkkä työnteko tuntui ihan riittävältä rasitukselta, ja eka työviikko meni osittain hampaita kiristellessä, kun selkään vielä sattui. 

Olisin voinut aloitella varovaisesti salilla varmaankin jo huhtikuun alussa, mutta halusin pelata varman päälle ja olla täysin kivuton ja kunnossa ennen kuin palaan treenin pariin. Mutta tauko kuitenkin venähti - ei ollutkaan niin helppoa palata vanhoihin, hyviin tapoihin. Liikkumattomuuden aikana olin ajautunut herkuttelun pariin, ja nämä kaksi asiaa yhdistettynä stressiin (joka myöskin oli lähtöisin entisestäni - hän lievästi sanottuna otti huonosti eron) aiheutti sen, ettei liikunta edes ollut päällimmäisenä mielessä. Oli se siellä perukoilla, ja aina välillä harmittelin omaa saamattomuuttani. Kesti jonkin aikaa hyväksyä se, että tällaisia vaiheita vain joskus tulee elämässä. Ehkä kehitys menee takapakkia, ehkä aloittaminen on hankalaa tauon jälkeen, mutta ei ne tavoitteet ole silti saavuttamattomissa. Mutkia ja kuoppia voi ja saa tulla matkan varrella. Hyväksymisestä on kuitenkin pitkä matka itseään niskasta tarttumiseen. Mutta tiedän, että pääsen vielä siihen hyvään flow-tilaan, mikä mulla oli alkuvuodesta treenien ja syömisen kanssa. En aio ottaa mitään stressiä siitä, vaan tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Asioilla on tapana järjestyä - ihan oikeasti uskon tähän. :)

Tähän loppuun voisin vielä mainita, että tällä hetkellä vaaka näyttää peräti 57 kiloa. Tarkempaa lukua en tiedä, sillä punnitsin itteni (uteliaisuus vei voiton :D) töissä rullakoiden ym. punnitsemiseen tarkoitetulla tavaravaa'alla. Mutta lukema silti pelästyttää, koska se on selkeää painonnousua sitten tavoitepainoon pääsemisen. Ja siitä on reilut puolitoista vuotta. Toisaalta, mitä muuta voisikaan odottaa, kun tosiaan se liikkuminen on radikaalisti vähentynyt, ja herkutkin on maistuneet? Normaalipainon puolella kuitenkin ollaan vielä, enkä oo huolissani lisäkiloista - kyllä ne siitä sulaa vielä. :) Enkä oo siksikään huolissani kiloista, koska kyse ei ole kuitenkaan siitä, että olisin palannut vanhaksi minäksi, joka syö aivan mitä sattuu eikä liiku ollenkaan. Sinne ei ole enää paluuta, ja hyvä niin. :)

Kiitos niille lukijoille, jotka jaksoivat kahlata tämän tylsän kuvattoman ja jaarittelevan (toivottavasti ei sentään, yritin pitää tiiviinä) tekstin läpi. Alkuperäisenä ajatuksena oli toki lisätä kuvia, kuten normaalisti, mutta jo pelkkä teksti oli työn alla viikkokausia - kuvien kera tätä olisi saanut odottaa luultavasti ensi vuoteen. :D Seuraavaan postaukseen taas kuvia sitten. En lupaile mitään määriä tai tiheyttä, mutta blogiin todellakin ilmestyy useammin tekstejä tästä lähtien. Tää kirjoittaminen on kuitenkin niiiiin kivaa, jonka lisäksi uskon bloggailun omalta osaltaan nostavan treenimotivaatiota. Ja mulla on ollut ikävä tätä! Pitää vaan ottaa tälle oma aikansa. Kyllä aina joku tietokone löytyy, josta pääsee päivittämään. :)

Palaillaan!

- Jenni