keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Maaninen minä

Hei vaan!

Olin hämärästi hahmotellut kirjoittavani tästä aiheesta, mutta vasta jonkun muun tekemä blogiteksti sai aikaan viimeisen sysäyksen. Kiitos, Joni! :) <3

Blogini nimi Painonhallinnan jalo taito viittaa ensisijaisesti fyysiseen painoon. Kuten tiedätte, blogin aihepiiriin ovat kuuluneet kirjoitukset liikunnasta ja syömisestä. Välillä olen sivunnut henkistä puolta, kuten siinä tekstissä, jossa puhuin unelmista ja niiden toteuttamisesta.

Tämän päivän aiheeseen(kin) voidaan mennä aasinsillalla.

Minulla on unelma... Että tässä maassa ja maailmassa vaikeistakin asioista voisi puhua oikeilla nimillä. Että jokainen voisi olla oma itsensä ilman pelkoa tuomitsemisesta. Että kenenkään ei tarvitsisi piilotella yhtään mitään. Että jokainen saisi tehdä mitä haluaa - tietysti sillä ehdolla, ettei loukkaa ketään toista.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tiedän itse tasan tarkkaan, mistä on kyse, mutta lainaan jonkin verran tältä mainiolta sivustolta. Jotta asia tulisi tämän tekstin lukijoille yhtä kirkkaasti selväksi kuin miltä se itsestäni tuntuu. Huh miten hienoa, vihdoinkin olen oppinut tuntemaan itseni ihan täydellisesti! Ei siihen mennytkään kuin vajaat 30 vuotta. Itse asiassa vajaat 29 ja puoli vuotta. Jos halutaan olla tosi tarkkoja.

Jou, eastside! ^^

Ylläolevalle kuvalle ei ole mitään muuta selitystä, kuin että piti saada täytettä katkaisemaan tekstipötköä. Kyseessä oma piirros, omaa projektiani varten.

Okei, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toiselta nimeltään bipolaarinen mielialahäiriö. Perinteisesti häiriötä sairastavilla on sekä depressiivisiä (masennus) että maanisia (mania) jaksoja. Madellaan välillä alhaalla ja toisinaan lennetään niiiiin korkealla.

Itse sairastan tyyppiä yksi. Samaa sairastaa noin 0,5 % väestöstä. Karkeasti laskettuna 27358 ihmistä sairastaa samaa kuin minä. No okei, käytin Googlea ja laskinta. :D

Allaoleva kuva on hyvä esimerkki maanisuudesta. Olen ottanut kyseisen kuvan edellistä sairaalajaksoa edeltävän puolentoista viikon "lujaa menon" aikana.


Kenties silmistä huomaa jotain?

Okei, mihin me jäätiin..? Ai niin, 0,5 prosenttia väestöstä. Minä muiden muassa. Veikkaisin, että tähän arvioon on laskettu myös diagnosoimattomat tapaukset. Minähän olen diagnosoitu tapaus.

Olen ollut sairaalahoidossa neljä kertaa mielialahäiriön takia. Noista kolme ensimmäistä olivat psykoosin johdattamia hoitokertoja. Käyn kaikki tässä läpi, kronologisessa järjestyksessä. Tärkeä huomio: jokaista sairaalajaksoa edelsi viikon-puolentoista viikon lennokas jakso, eli mania.

Ensimmäinen kerta: vuosi 2004, loka-marraskuu. Lukion viimeinen vuosi. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta - suuren merkkipaalun äärellä siis. Nyt kun vielä saisi mahdollisimman selkeästi kuvattua nuo tuntemukset. Huh, here goes nothing... Olin täysi-ikäistynyt, saanut juuri kuulla saaneeni oman asunnon, ollut unettomana. Samaan aikaan luulin olevani ihastunut ystävääni. Miksi luulin olevani? Siksi, että jälkeenpäin objektiivisesti ja analyyttisesti tarkastellen tuo ihastus oli osa sairastumista. Olin enemmänkin ihastunut tuon ihmisen uutuuden tunteeseen, mukavuuteen ja siihen, miltä minusta tuntui tuon henkilön kanssa. Kaikki tämä edellä mainittu kuitenkin kulminoitui siihen, että menin psykoosiin. Kadotin aivan totaalisesti todellisuudentajuni. Olin omassa maailmassani.

Miten tuo ilmeni konkreettisesti? No, ensinnäkin vietin kokonaisen unettoman yön kaupungilla. Kyllä, Helsingissä. Tuona päivänä/iltana/yönä/aamuna... Näin kavereitani ja huusin heille: "Te olette näyttelijöitä!". Kirjoitin vihkooni, että minusta tuntuu kuin olisin Truman Show'ssa. Pyrin sisään Grand Casinolle. Kuuntelin konemusiikkia kannettavalla CD-soittimella (?) Aikatalon lattialla. Kusin housuun. Istuin Rautatieaseman sisäpihalla tavarat levällään samalla kun työ- ja koulumatkalaiset kulkivat ohitseni. Lähdin muka normaalisti kouluun aamulla, bussilla numero 68. Koulussa olin yhtä irrallaan. Niin irrallaan, että minut passitettiin terveydenhoitajalle. Sieltä päädyin äitini ja hänen silloisensa kihlattunsa hakemana Hesperiaan. Pääsin hoitoon, lopulta ja onneksi.


Havainnollistava kuva. Kun oma maailma on oma maailmansa, ja on irrallaan ympäröivästä maailmasta.

Vietin tuona syksynä 2-3 viikkoa sairaalassa. Suljetulla osastolla. Minusta oli tehty päätös, jonka mukaan olin tahdostani riippumattomassa hoidossa. Ensimmäiset muutamat päivät olin ihan kuutamolla, koska olin laskeutumassa maniasta ja psykoosista. Tietysti olin myös lääkitty. Lääkkeet ovat aina järkytys elimistölle. Osastolla oli omat sääntönsä, joita noudatin parhaani mukaan. Minulla kävi vierailijoita - heillä on tärkeä osa toipumisessa. Joku kosketus ulkomaailmaan. Lopulta olin jo siinä kunnossa, että minulle myönnettiin ulkoiluluvat. Tietty aika ulkona. Jos halusin rahaa mukaan, se piti hakea ja kuitata omien tavaroiden joukosta. Osastolla ei saanut säilyttää omaa rahaa, ei kännykkää tai mitään muutakaan arvokasta. Ne piti aina pyytää ja kuitata. Osastolla oli säännöllisesti kokouksia ja lääkärin palavereja. Niihin sai ja piti osallistua. Kun olin lääkärin, hoitajien ja läheisten mielestä "yhteiskuntakelpoinen", minut uloskirjattiin sairaalasta. Seurasi terapiaa ja lääkkeitä. Terapia loppui, kun sekä terapeutin että omasta mielestäni sitä ei enää tarvittu. Lääkkeiden syöntiä olisi pitänyt jatkaa, mutta lopetin oma-aloitteisesti. Muistaakseni minulla ei ollut siihen mitään oikeaa syytä. Näin jälkikäteen voisin kuvitella, että lopettaminen liittyi siihen, etten halunnut hyväksyä omaa sairauttani.

Toinen kerta: vuosi 2007, helmi-maaliskuu. Opiskelin tuolloin kansanopistossa Ylöjärvellä. En ollut päässyt yliopistoon, ja koska olin aina tykännyt kirjoittamisesta, hain Voionmaan opistolle toimittajalinjalle. Opinnot olivat hyvin käytännönläheisiä.


Kuvaa hyvin fiiliksiäni kansanopistolla.

Tällä kertaa mitään kovin mullistavaa ei ollut meneillään elämässäni. Olin vakaassa suhteessa, kiinnostunut opiskelemistani asioista ja saanut uusia ystäviä kanssaopiskelijoistani.

Tapahtumat alkoivat tavallisena viikonloppuna, jota olin jäänyt viettämään opistolle. Asuin neljän hengen solussa: minulla oli huonetoveri ja me jaoimme vessan ja suihkun toisen samanlaisen kokoonpanon kanssa. Tuona viikonloppuna oma huonekaverini oli muualla.

Tätä on vaikea selittää (koska tapahtumia ei edeltänyt mikään yksittäinen asia), mutta kutakuinkin näin se meni. Mieli laukkasi jälleen tuhatta ja sataa. Katsoin televisiota ja kuvittelin olevani yhteydessä ohjelmissa esiintyviin ihmisiin. Kuvittelin, että kun uutistenlukija sanoi "hyvää iltaa", oma "iltaa"-huudahdukseni välittyi uutistenlukijalle. Kuvittelin saavani katsekontaktin telkkarityyppien kanssa. Minulla oli olo, että hallitsisin, vaikka todellisuudessa olin enemmän hukassa kuin ikinä aiemmin elämässäni. Mania oli iskenyt päälle, mutta en tietenkään ymmärtänyt sitä itse.

Television lisäksi kirjoittamisella oli suuri rooli. Myös edellisen psykoosi-mania-vaiheen aikana kirjoittelin paljon vihkooni. Nuo kirjoitukset saattavat vieläkin olla tallessa, en ole varma. Tällä kertaa kirjoitin vihkoni lisäksi kämppiksen julisteeseen. Tai se taisi pikemminkin olla printattu kuva (en enää muista kenestä). Yhdistelin asioita mielessäni, uskoin että minua kuvataan - oli jälleen Truman Show-fiilikset. Niille, jotka miettivät mitä tuo tarkoittaa... Kyse on elokuvasta The Truman Show, jossa Jim Carrey esittää pääosaa. Yksi lempileffoistani ja katsomisen arvoinen, näin sivuhuomautuksena.

Nämä harhat olivat yhtä totta minulle kuin tämä tietokone ja blogiteksti nyt edessäni ovat. Koko ajan minulla oli hyvä ja iloinen olo. Päivä vaihtui iltaan ja yöhön. En muista tarkkaa kellonaikaa, mutta jossain vaiheessa lähdin ulos ilman takkia ja kai ilman kenkiäkin. Olin aivan "out there" sisäisestikin. Polvistuin lumihankeen ja huutoitkin täyttä kurkkua: "Mussu, mä rakastan sua!". Tuohon perään olisin voinut pistää enemmänkin huutomerkkejä. Mussulla viittasin silloiseen poikaystävääni - käytimme toisistamme tuota hellittelynimeä. Kukaan saman rakennuksen opiskelijoista ei tullut ulos. Ainoa, joka reagoi, oli oman soluhuoneistoni vastapäinen henkilö, Riikka. En ole ikinä kiittänyt häntä siitä, mutta teen sen nyt. Kiitos, Riikka. Pelastit minut juuri oikealla hetkellä.

Riikka lähti mukaan, kun hänen kutsumansa ambulanssi saapui. Matkasimme Tampereelle sairaalaan. Sieltä, tutkimusten jälkeen, minut vietiin Nokialle Pitkäniemen sairaalaan. Psykiatriselle osastolle, jossa hoidetaan nuoria ja aikuisia. Taisin viettää Pitkäniemellä pari päivää. Muistikuvani ovat aika eläväisiä tuosta paikasta. Ripustauduin erääseen hoitajaan, koska hänellä oli sattumalta samanlainen Puman verkkatakki kuin silloisella poikaystävälläni. Keinuttelin itseäni lattialla samalla kun yritin järjestää osaston pelejä. Siis lautapelien eri osasia, jotka olivat joko mielestäni tai ihan oikeasti väärissä laatikoissa. Menin tupakkakoppiin juttelemaan ihmisille, vaikka en edes polttanut.


Kuvaa hyvin iloisia tunnelmiani Pitkäniemellä.


Koska virallinen osoitteeni oli yhä Helsingissä, minut kuljetettiin pääkaupunkiin Pitkäniemeltä. Luultavasti olisin saanut jäädä sinne tai minut olisi passitettu takaisin Voionmaalle, jos vointini olisi kohentunut. Olin tosin niin huonossa jamassa, että kohentuminen oli erittäin epätodennäköistä. Minut vietiin Auroran sairaalaan. Siitä eteenpäin tapahtumat noudattivat suurin piirtein samaa kaavaa kuin edelliselläkin osastojaksolla. Suljettu, ulkoiluluvat, vierailijat. Pikku hiljaa paluu omaksi itsekseni, lääkitys. Alle kuukauden hoito, jonka jälkeen paluu opintojen äärelle.

Tällä kertaa palautumiseen meni pidemmän aikaa. Olin päässyt siis takaisin Ylöjärvelle opintoihini, mutta lensin vielä jossain korkeammalla. Lääkitys ei tuntunut sopivan minulle, sillä koin saman tyyppisiä tuntemuksia kuin maanisessa vaiheessa vielä hoitojakson jälkeenkin. Olo, että minua tarkkailtaisiin. Vähä vähältä vointini kuitenkin tasoittui. Suoritin kunnialla opintoni loppuun, sekä menin kahden viikon työharjoitteluun Me Naiset-lehteen. Terapia ja lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Yhteistuumin lopetettu terapia ja omatoimisesti lopetetut lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Elämä jatkui, kuukaudet ja vuodet rullasivat eteenpäin.

Kolmas kerta: vuosi 2009, heinä-elokuu. Ohhoh. Ollaan päästy jo näin pitkälle. :) Olin edelleen yhdessä sen saman poikaystävän kanssa. Hän oli kotoisin Pohjanmaalta. Olimme asuneet Helsingissä Hoasin asunnossa vajaa puolitoista vuotta. Oli kesä, ja poikaystäväni oli lähtenyt kotikonnuilleen lomailemaan. Minä olin kotona yksin oman itseni kanssa. Ja sillä omalla itsellä alkoi mennä lujaa.

Tällä kertaa sairaalajaksoa edelsi vajaan viikon tapahtumat. Mania, psykoosi. Päädyin päätökseen, joka kutakuinkin laukaisi kaiken mitä tapahtui. Jätin poikaystäväni. Puhelimessa. Kaduin tätä jälkeenpäin ja pyysin häneltä anteeksi. Olin tullut tulokseen, että suhdetta, jossa oltiin enemmänkin kavereita kuin rakastavaisia, oli turha jatkaa. Jättämistä seurasi/edelsi (suoraan sanottuna en ole varma) outo puhelu. Olin käynyt jossain chatissä/seuranhakupalvelussa ja tutustunut mieheen. Päädyimme juttelemaan puhelimessa monta tuntia. Mies asui muistaakseni Vihdissä. Itse kuvittelin juttelevani ihan eri ihmisen kanssa - olin siis jo "out there". Ihan kunnolla. Puhelu johti siihen, että mies lähti ajamaan luokseni. Olin kiinnostunut tuosta tyypistä. Kun hän saapui, koko ihminen oli minulle pettymys. Lujaa kulkeva mieleni oli käsittänyt puhelimessa olleen ihmisen aivan eriksi. Erääksi Janne-nimiseksi ihmiseksi, jonka olin tavannut työskennellessäni hyllytys- ja inventaario-keikkahommissa aikaisemmin samana vuonna. Istuimme olohuoneeseen katsomaan Saw-elokuvaa. Mieskin huomasi, että minussa oli jotain vialla. Hän poistui tekosyyn turvin. Onneksi. Sairaalajakson jälkeen jatkoin yksipuolista yhteydenpitoa tuohon ihmiseen. Tajusin lopulta, kun olin täysin laskeutunut maanisesta vaiheesta, lopettaa hänen häiriköintinsä. Anteeksi!


Näin iloinen olin taas. Maanisessa vaiheessa.

Tuon illan ja yön jälkeen tilani jatkui. Tietysti - oltiin jo menty rajan yli. Aloin kuvitella jälleen, että minua tarkkaillaan. Vaikka olin yksin kotona, aloin ikään kuin näytellä. Kuvittelin, että ulkona minua odottaa kuvausryhmä. Katselin heitä varovaisesti ikkunasta. Menin rappukäytävään ilman avaimia, vaaleanpunaiset possusukat jalassani. Ylimmässä kerroksessa paukutin nyrkeillä ikkunoita. Jossain toisessa kerroksessa työnsin käteni postiluukusta sisään. Sain näpeilleni.

Joku talon asukkaista oli soittanut poliisit. Kun he saapuivat, olin alimmassa kerroksessa. Istuin lattialla, mutta yritin kiivetä jaloillani pitkin seinää. Aivan kuin olisin menossa seinää vasten päälläseisontaan. Poliisit yrittivät selvittää henkilöllisyyttäni. Muistaakseni kerroin henkilötunnukseni alkuosan oikein. Loppuosaksi sanoin "neljä". Hiukan pähkäiltyään poliisit antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa: putka tai Auroran sairaala. Valitsin sairaalan, koska se oli minulle tuttu ennestään. En saanut mitään mukaan kotoani. Mutta olin ihan hirveän innoissani päästessäni maijan takaosaan. Kuin rikollinen. Maaninen mieleni hykerteli koko matkan tuota tilannetta.

Aurora. Toisto. Kuten edellisilläkin kerroilla. Vaan ei ihan, sillä tällä kerralla jouduin lepositeisiin. On tosin pieni mahdollisuus, että kaksi Auroran sairaalajaksoa sekoittuivat toisiinsa, ja leposidetilanne tapahtuikin edellisellä hoitokerralla. Kävi niin, että osastolla, hyvin alkuvaiheessa ,menin toisen potilaan huoneeseen. Ihan pokkana kävin makaamaan sängylle tämän tuntemattoman miehen viereen lusikka-asentoon. Tietysti tämä oli kiellettyä ja minut poistettiin huoneesta. Leposidehuoneeseen. Maaninen kun olin, mielestäni tuokin tilanne oli hupaisa. Vääntelehdin, hihittelin ja rimpuilin. Tietenkään en päässyt irti lepositeistä, mutta rauhoituin lopulta kun sain piikin. Vatsaani, ellen väärin muista.

Toinen erikoinen tilanne. Olin jutellut osastolla Jussi-nimisen miehen kanssa. Ruskea tukka, ruskeat silmät. Hauska tyyppi. Kerran lähdimme, luvallisesti, ulkoilemaan yhdessä. Auroran sairaala-alue on suhteellisen iso. Siellä on muun muassa koulu. Ja pieni puisto-/metsäalue. Sinne päädyimme, istumaan penkille, Jussin kanssa. En muista mitkä sanat edelsivät tätä, mutta yht'äkkiä Jussi otti elimensä esille ja alkoi tyydyttää itseään. Olin vielä niin sekaisin itsekin, etten reagoinut ihan normaalisti. Jussi hipaisi kädellään toista rintaani ja laukesi saman tien. Minä päästin ilmoille pienen kikatuksen ja sitten jatkoimme ulkoiluamme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielenvikaista, mutta hulluja hullujenhuoneella me olimmekin.


Mieli häiriintynyt, kuten tässä kuvassakin.

Leposide- ja Jussi-episodeja lukuun ottamatta jakso suljetulla osastolla noudatti samaa kaavaa kuin aiemminkin. Pari viikkoa, ja pääsin kotilomille. Entinen poikaystäväni osoitti jälleen kerran hyvyytensä ihmisenä, kun piti minusta huolta noiden kotilomien aikana. Ja hoitojakson jälkeenkin. Kiitos, Miksu. Osastoajan loppupuolella psykiatri tai psykologi kävi tekemässä minusta arvion. Tuolloin sain ensimmäistä kertaa diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi yksi.

Olin joutunut sairaalaan elokuun alkupäivinä ja minut uloskirjattiin 1. syyskuuta. Muistan päivämäärän loistavasti siksi, koska lähdin suoraan sairaalasta työharjoitteluun Sanoma Kaupunkilehdille. Mania ja psykoosi heijastuivat hieman työn alkupuolelle. Tein kuitenkin hommani. Söin lääkkeitä, kävin terapiassa. Tällä kerralla olin erityisen kiintynyt terapeuttiini. Kun olimme jatkaneet istuntoja muutaman kuukauden, päätimme yhteistuumin, että nyt riittää. Jatkoin jälleen hetken aikaa lääkkeiden syömistä, kunnes lopetin. Ilman mitään syytä.

Vuodet. Useampi kuin aiemmin. Niinä vuosina tapahtui paljon, mutta koska tämä teksti keskittyy mielialahäiriööni, jätän muut asiat kertomatta.

Neljäs kerta: vuosi 2016, helmi-maaliskuu. Vau. Nyt onkin jo tämän postauksen loppu lähellä. Olemme edenneet kronologisessa järjestyksessä viimeisimpään osastojaksooni. Tämä oli poikkeava. Sairaalaan toimittamista edelsi puolentoista viikon lennokas jakso. Tällä kertaa kyse oli pelkästään maniasta. En mennyt ollenkaan psykoosiin. Sekä hoitoa edeltävää, että itse hoitoaikaa leimasi yliaktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Paljon kuvia Instagramiin, paljon toimintaa Facebookissa.


Instagram-esimerkki.

Tein töitä tuon hoitoa edeltävät puolitoista viikkoa. Päädyin tälläkin kertaa lopettamaan parisuhteeni. Tein sen tekstiviestillä, tyhmä minä. Onneksi toinen osapuoli otti asian hyvin. Ja saimme lopulta selvitettyä, monien itkujen jälkeen, kaiken. Ainakin haluan uskoa niin. <3

Työviikko aamuvuorossa juuri ennen viikon lomaa oli hy-vin lennokas. Menin ihan omissa maailmoissani joka päivä töissä. Viikko alkoi sillä, että olin valvonut koko edellisen yön. Katsoin Oscar-gaalaa ja ehdin nähdä kaksi palkintoa ennen kuin minun piti lähteä töihin. Samoilla silmillä. Jännitin kamalasti sitä, että saako Leonardo DiCaprio vihdoinkin palkinnon. Ja kappas vaan! Noin kello seitsemän, eli juuri työvuoron alussa, skrollasin nettilehden seurantaa Oscar-gaalasta alaspäin ja näin sen mitä olin suuresti toivonut: Leonardo voitti!

Tuona viikkona tuntui, että tein useamman ihmisen työt, koska liikkeeni olivat niin nopeita. Olin maaninen, ja siinä tilassa voi kokea olevansa fyysisesti voittamaton. En taaskaan tiennyt sitä silloin. Minulla oli vain hyvä fiilis, eihän siinä muuta. Jopa esimies kävi monta kertaa kyselemässä vointiani. Sanoin koko ajan, että voin hyvin. Ei, en halua mennä käymään työterveyshuollossa. Koko viikon minulla soi päässäni omat musiikit. Kuulostaa hullulta, mutta niin minä sen koin. Päässäni soi musiikki ja kuulin myös ääniä. Tietysti ne olivat vain omia maanisia ajatuksiani, mutta silloin ne tuntuivat tärkeiltä.

Viikko loppui ja olin ihan innoissani tulevasta lomaviikosta. Perjantaina menin suoraan töistä ystävälleni Riikalle kylään. Olin kutsunut itse itseni. Matkalla pistäydyin Cittarissa ostamassa meille hiukan purtavaa. Minulla ja Riikalla on ollut tapana nähdessämme katsella elokuvia ja sarjoja kera antimien. Lasku kaupasta: yli 70 euroa. Nekin, siis tuhlailu ja ostohimo, ovat manian tunnusmerkkejä. Meillä tytöillä oli oikein mukava perjantai-ilta: napostelimme, katsoimme ensimmäisen Rocky-elokuvan ja Voice of Finlandin jakson. Yöllä en kuitenkaan saanut unta - olin nukkunut hyvin epäsäännöllisesti koko viikon. Sohvapaikkani muuttui laulu- ja taistelutantereeksi yön aikana. En päästänyt ääniä, mutta heiluin mielipuolisesti ja muodostin huulillani laulunsanoja. Välillä tartuin sohvan viereiseen jalkalamppuun ja olin laulavinani siihen. Koko yön väännyin ja käännyin.

Hyvällä, maanisella tuulella.

Aamulla Riikka tiesi, että jotain on vialla. Olihan hän ollut läsnä jo kerran, kun flippasin. Riikka soitti jossain vaiheessa äidilleni, joka saapui paikalle miesystävänsä kanssa. Olin ymmälläni - miksi he olivat täällä? Minulla oli brunssisuunnitelmia ystävieni kanssa, olisin päässyt sinne itsekin julkisilla kulkuneuvoilla. Huomasin, että sekä Riikka, että minua hakemaan tulleet, olivat huolissaan. En käsittänyt miksi. Menin autokyydillä Kallioon. Jouduin vakuuttelemaan, että kaikki on hyvin.

Brunssilla näin muutaman kaverini ja heidän miesystävänsä/aviomiehensä. Saavuin paikalle viimeisenä kahden kassini ja käsilaukkuni kanssa. Olin tyhjentänyt edellisenä päivänä työpaikkani kaapista kaiken tarpeellisen pois, siksi kassit. Minua tuli vastaan muutama henkilö porukastamme. Moikkasin heitä. Sanoin, että mieleni tekisi mieli sanoa yksi juttu. "No, sano vaan", Esa, ystäväni Violan mies rohkaisi. "Christmas came early!", huudahdin. Esa ja muut nauroivat hieman ja brunssimme saattoi alkaa. Söin kaiken kaikkiaan kolme kattausta: ensin hedelmiä, sitten keittoa, ja lopuksi puuroa liiallisella hillomäärällä. Olo oli jotenkin outo. Tuntui, että kaikki brunssiin osallistujat, myös oman porukkani ulkopuoliset, olivat synkronisoituja. Juttelimme ja liikuimme kuin oudossa symbioosissa. Kukaan ei ollut kömpelö, eikä jutusteluun muodostunut taukoja.

Brunssin jälkeen menin käymään kotona. Illalla olisi kivaa ohjelmaa tiedossa, nimittäin erään dokumentin ensi-ilta. Näkisin tilaisuudessa myös työkaveriani, josta on muodostunut ystäväni vapaa-ajallakin, pitkästä aikaa. Valmistauduin ihan normaalisti ja saavuin hotelli Presidenttiin hyvissä ajoin. Juttelin työkaverini ja hänen miehensä kanssa siemaillen kuohuvaa. Minulla oli outo olo - kuuma ja kylmä samaan aikaan. Ihmispaljous häkellytti minua, liikkeemme tuntuivat todella nopeilta. Dokumentin ajan tunsin aivan yhtä oudosti: kuin koko tilaisuus olisi järjestetty vain minua varten. Tuntui, että dokumentin päähenkilö puhuisi suoraan minulle. Kyllä, ne ovat juuri oikeat sanat kuvaamaan fiiliksiäni. Dokkarin jälkeen halusin mahdollisimman nopeasti pois. Kävimme ottamassa yhdet ja erän Scrabblea työkaverini ja hänen miehensä kanssa läheisessä kuppilassa. Sitten kotiin.

Se ilta veti mielen vakavaksi. Ainakin hetkeksi.

Miksi kuvaan tapahtumat niin tarkasti? Siksi, koska ne ovat mielessäni niin tarkkoja, niin merkityksellisiä.

Seuraavana päivänä luulin lähteväni Ruotsiin. Ai miksi? Koska me olimme varanneet ja maksaneet reissun sinne, minä ja Jukka siis, jo viikkokausia sitten. Tarkoitus oli lähteä sunnuntaina illalla, olla Tukholmassa kolme yötä ja palata perjantaina. Pakkasin ihan normaalisti. Jukka, tämä entinen miesystäväni, jonka kanssa asumme sovussa kämppiksinä, vakuutteli minulle monta kertaa peruneensa matkan. En käsittänyt miksi. Lähdin suutuspäissäni ja päämäärätietoisena ovesta ulos pakkaamani kassin kanssa. Minähän lähden Ruotsiin! Olin ottanut ylös netistä varausvahvistuksesta matkan varausnumeron. Hotellin tiedotkin minulla oli. Suuntasin satamaan. Kello oli silloin noin varttia yli viisi. Laivan lähtöön viitisentoista minuuttia. Olin ihan vauhkona - pakko ehtiä laivaan! Kävin kysymässä huolinta-oven takaisesta toimistosta, miten pääsisin laivaan. Se oli lähtövalmiina, mutta olin vakuuttunut, että se ottaisi vielä minut kyytiinsä. Minulle yritettiin kertoa, etten enää pääse laivaan. Lähdin juoksemaan kohti laivaa, halusin edes yrittää. Vipelsin parkkipaikan poikki, portaat ylös. Koputin nätisti ja minulle avattiin ovi. Laiva oli vielä kiinni satamassa. Sopersin omistavani lipun, ja näytin varausnumeroa post it-lapulla. Se ei kelpaa lipuksi, etkä sitä paitsi enää ehdi laivaan, minulle kerrottiin. Heittäydyin teatraaliseksi ja ryhdyin paukuttamaan metallikaappia, joka osui silmiini. Laivan alettua erkaantua satamasta huusin perään ja vilkutin kannella seisoneille ihmisille. Muutama vilkutti takaisin.

Minut ohjattiin ulos satamavalvojan tai jonkun vastaavan toimesta. Juttelimme ohimennen Manchester Unitedista, jonka kaulaliina minulla oli kaulassani. Sivusimme myös kotimaista jääkiekkoliigaa. Sitten palasin kotiin.

Maanantaina tapahtui tämän tarinan käännekohta. Minut toimitettiin hoitoon.

Lähtöä edelsi outo käyttäytymiseni. Olin alkanut nuuskia kotonani. Hoin tavaroiden huokuvan ja haisevan pahalta, pilaantuneelta. Mädältä. Siltä, etteivät ne kuulu tänne. Etsin merkkejä tarkkailusta, olin aivan varma että minua pidettiin silmällä. Kuvattiin. Syytin kahta henkilöä, minun ja Jukan entisiä kumppaneita tarkkailusta. Saksin pehmolelun auki, koska kuvittelin että sen sisään oli piilotettu kamera. Vedin piilolinssini ja korvakoruni vessanpöntöstä alas, koska ajattelin niiden olevan saastuneita. Poliisi ja ambulanssi pyydettiin paikalle. Kiitos, Jukka.

Päivitin Facebookia Keravan terveysasemalta. Viri viri tööt tööt.

Lähdin lanssihenkilöiden mukana Keravan terveysasemalle. Siellä minulle jutteli mies, joka kyseli niitä näitä. Hän kuului hoitohenkilökuntaan. Mutta jutusteluaiheet tuntuivat hieman oudoilta. Hän muun muassa kysyi, että "kuinkas kotityöt, miten ne jaetaan".

Aikamme odoteltua, minut haki eri ihmiset, kaksi naispuolista ambulanssilla. Ajoimme Peijakseen. Peijaksessa ensin ala-aulassa odottelua, sitten hissillä ylempään kerrokseen. Lisää odottelua. Keskustelu mitä ilmeisimmin lääkärin sekä hoitajan kanssa kolmistaan. En muista mitä puhuimme, muistan vain että puhuimme nopeasti ja ikään kuin toisiamme haastaen. Keskustelun jälkeen lisää odottelua. Kunnes minut haettiin. Ja toimitettiin taas uuteen paikkaan.

Tuosta kolmannesta paikasta oli muodostuva lopullinen hoitopaikkani. En tiennyt sitä vielä itse. Odottelin, en edes tiennyt mitä, eräässä huoneessa. Hoitohenkilökunta tuli sanomaan minulle, että sänkypaikka on valmiina, lähdetäänpäs sitten. En halunnut. Minulle iski paniikki - eihän tämä näin voinut mennä! En ymmärtänyt, että joutuisin jäämään. En edes tiennyt missä olin, tiesin vain etten ollut yhteistyökykyinen. Sanoin, etten hievahtaisi. Joutuisitte kantamaan minut. Ja hehän kantoivat. Noin neljä miestä tarttui minusta kiinni ja oloni tuntui kuin purkupallolta heidän kantaessaan minua hoitohuoneeseen. Veltto minä vietiin lepositeisiin. Tällä kertaa en nauranut, hillunut, enkä rimpuillut. Tyynesti annoin heidän sitoa minut kiinni. Kului aikaa. Olin rauhassa ulkoisesti, mutta sisäisesti koin epätoivoa. Itkin vähän. Sain lopulta kaksi piikkiä persuksiin. Sitten sumua.

Seuraavan kerran, kun tajusin jotain, olin kahden sängyn huoneessa. Siitä alkoi neljäs sairaalajaksoni. Vieläkään en muista, mitä noiden päivän-kahden aikana tapahtui. Olen vain jälkeenpäin kuullut olleeni patjaeristyksessä.

Ensimmäinen viikko sujui melkoisen disorientoituneesti. Pystyin ajattelemaan suhteellisen selkeästi, syömään normaalisti muiden potilaiden kanssa pöydän ääressä. Sairaalassa oli jopa tieto siitä, että olin vegaani. Minulla kävi vieraita: äiti ja hänen miehensä sekä Jukka. He toivat minulle hygieniatuotteitani ja pyynnöstä vihkon ja kynän. Sekä herkkuja. Niitä vetelin surutta ja hieman pakkomielteisestikin osastoaikanani.

Äiti toi tulppaaneja.

Äiti toi myös Pringlesejä. Purkista tuli hieno maljakko.

Esitin laulavani tulppaaniin.

Osastoaika jatkui. Toisella viikolla minulla kävi vieraita neljänä päivänä peräkkäin. Sain ensin ulkoiluluvan omaisten kanssa, ja lopulta yksikseni. Kaksi puolituntista per päivä. Oli helpottavaa päästä ulos. Vaikka jälleen kerran minulla oli sellainen olo, että minua tarkkailtaisiin. Myös ulkona. En antanut sen häiritä.

Siitä asti kun sain vihkon ja kynän, kirjoitin. Olin jo noin vuotta aiemmin keksinyt oivan aiheen kirjalle. Ja tajunnut, että nyt jos koskaan on aika tehdä unelmista totta. Suurin unelmani oli, ja on, olla kirjailija. Että jonain päivänä ansaitsisin leipäni kirjoittamalla. Tuota unelmaa vein vinhaa vauhtia eteenpäin osastolla. Luonnostelin kirjaa. Välillä väritin aikuisten värityskirjakuvia. Ahkeroin somessa. Otin paljon kuvia.

Kolmannella viikolla pääsin ensimmäiselle ja heti sen jälkeen toiselle kotilomalle. Se tuntui mukavalta ja antoi toivoa siitä, että pääsisin pian lopullisesti pois sairaalasta. Näitä kotilomia edelsi hoitopalaverit lääkärin, hoitajan ja osittain myös omaisteni kanssa. Kotilomia myönnetään vain perusteesta.

Tuntui oudolta mutta kivalta olla kotona. Pidempi kotiloma sijoittui pääsiäiseen. Ja silloin tuntui jo normaalilta. Pääsin päivärytmiin kiinni: nukuin kokonaisia öitä, otin lääkkeet aina iltaisin, harrastin liikuntaa. Pääsiäisen jälkeen palasin osastolle. Odotin saavani ohjeet jatkoa varten ja että minut uloskirjattaisiin. Olihan oloni jo aika lailla normaali. Ja mikä erikoista edellisiin kertoihin verrattuna, olin hyväksynyt. Olin tullut sinuiksi sen faktan kanssa, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Senkin kanssa, että söisin lääkkeitä niin pitkään kuin olisi tarvis. Eikä kyse ollut mistään päälle liimatusta sanahelinästä, siitä että sanoisin mitä minulta halutaan kuulla. Olin, ja olen hyväksynyt oikeasti nämä asiat.

Pienen empimisen jälkeen minut todella uloskirjattiin. Sain reseptit ja ohjeet jatkoa varten mukaan. Kävisin aluksi sairaalassa, joka on siis HYKS:in Psykiatriakeskus, juttelemassa yhden hoitajan kanssa. Kun pääsisin jonossa eteenpäin, Keravan paikallisella mielenterveyspolilla olisi minulle terapiakontakti. Hain lääkkeet heti samana päivänä. Mielialaa tasaava lääkitys, niin kauan kuin se olisi tarpeen.

Nyt on keskiviikko. Eilen oli tiistai, päivä jolloin pääsin "omilleni". Huomenna on torstai ja uudet kujeet. Ympyrä tuntuu sulkeutuneen. Minulle on käsittämättömän suuri, suorastaan hillitön askel, päästää tämä monsteriteksti vapaaksi. Mutta helppo, sillä olen jo kokenut ne vaikeudet elämässäni. Nyt minusta tuntuu, että selviän mistä vain. Vahvuus on rakennettu. :)

Ei kai tässä muuta kuin perinteinen lopetus tekstille: palaillaan! :) Seuraavaksi todennäköisesti fyysisen hyvinvoinnin, eli ruokailun ja liikunnan, parissa. Toiveita saa esittää. ;)

- Jenni

-- EDIT -- Kuvista haluaisin mainita, että ne ovat kaikki itse ottamiani. Olen ottanut ne lokakuun 2015 ja maaliskuun 2016 välillä. Olen käyttänyt niitä havainnollistamaan tuntemuksiani sekä katkaisemaan tekstiä.