keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Mehuisat päivät

Heipä hei!

Kirjoittelen ajatuksia ja kokemuksia pitämästäni muutaman päivän mehupaastosta.

Alun perin mun oli tarkoitus aloittaa paasto viime viikon torstaina ja mennä mehuilla kuusi päivää niin, että viimeinen mehupäivä olisi ollut eilen tiistaina. No, niin se tiistai muodostuikin viimeiseksi päiväksi, mutta viikonloppuna herkuttelin. Eli pidin paaston käytännössä 2 + 2-periaatteella. Lauantaina ja sunnuntaina join kyllä mehuja, mutta otin myös pari lasillista viiniä ja herkuttelin sipseillä ja kekseillä. Plääh, huono itsekuri.

Vaikka paasto olikin katkonainen, koen sen olleen hyödyllinen. Olin jo viime vuonna kiinnostunut mehupaastosta, mutta sille ei tuntunut löytyvän sopivaa rakoa. Halusin pitää paaston loman aikana, jotta mahdolliset sivuvaikutukset (väsymys, pääkipu ym.) olisi helpompi kestää. Nyt kesälomaa vietellessä tuntui olevan oikeanlainen mielentila paastoiluun.

Joten...

Paastoainekset ja mehukone.

Kävin useamman kerran kaupassa haalimassa erilaisia mehuaineksia. Kasvisten ja hedelmien lisäksi ostin Clipperin detox-teetä ja kasvisliemikuutioita. Olin lukenut aika paljon muiden mehupaastoilijoiden kokemuksia, ja siellä tuli vastaan nuo kuutiot.

Mehukoneen oon saanut vuosia sitten äidiltä joululahjaksi. Muistan vielä, miten kovasti toivoin sitä ja olin innoissani... Mutta sitten tein kaksi kertaa mehua ja kone jäi nököttämään pöydälle. :D Tämän mehupaaston myötä olen kuitenkin jälleen innostunut mehustamisesta, joten mehuja varmasti tulee tehtyä viikoittain. Koska mehuista jää aika paljon jätettä, on kätevämpää tehdä suurempi määrä kerralla. Ja jätteistä sitten saa oivan smoothiepohjan. :)

Miksi mehupaasto? Halusin antaa elimistölle breikin syömisestä, puhdistua ja kenties hieman keventyäkin. Keventymisestä tosin mulla ei ole mitään todisteita, koska en omista vaakaa. :D Ja vaikka asiantuntijat eivät välttämättä myönnä paaston hyötyjä, halusin kokeilla itse millaista on mehupaastota. Hieman vaihtelua ruokavalioon. :)

Puolet iltapalasta: McDonald'sin isot ranskalaiset (kertaa kaksi) ja currydippi.

Herkuttelun jäännökset: tuli vedettyä kanelipulla- ja tikkariöverit.

Vielä keskiviikkona mätin ylläolevien kuvien kaltaista roskaa oikein olan takaa. Torstaina olikin sitten jo eri ääni kellossa. Tein paaston aikana kolmea erilaista mehua:

- porkkana, appelsiini, ananas, inkivääri

- punajuuri, verigreippi, päärynä

- lehtikaali, sellerinvarsi, pinaatti, kiivi

Kerran taisin laittaa omenaa vihermehun sekaan. Koska mehuista syntyi niin paljon jätettä - epämääräisen näköistä mömmöä toisin sanottuna - päätin tehdä niistä smoothieita. Eli en ollut täysin mehuisalla paastolla, vaan join myös smoothieita. 

Oranssista mehusta muodostui mun oma suosikkini - inkivääri sopii niin hirveän hyvin porkkanan, appelsiinin ja ananaksen kanssa.

Aineksia ja valmista mehua. :P

Kahdesta noin puolen litran mehusta syntyi yhden ison ja yhden pienen rasiallisen verran jätettä. Ne meni jääkaappiin talteen. :P

Olin etukäteen pelännyt paaston sivuvaikutuksia. Jätin kahvin pois jo tiistaina (silloin siis viimeinen kupponen), mutta ihme ja kumma siitä ei tullut erikoisempia vieroitusoireita - ainoastaan lievää päänsärkyä. Energiansaannin raju leikkaus ei aiheuttanut järkyttäviä nälkätiloja, eikä myöskään pääkipua, väsymystä tai palelua. Nämä kaikki oireet bongasin lukiessani netistä muiden paastoajien kokemuksia.

Nälän totaalinen puuttuminen oli kyllä kumma juttu. Saatoin juoda päivän aikana kaksi lasillista mehua, yhden mukillisen teetä ja yhden kasvisliemikuution puoleen litraan kuumaa vettä sekoitettuna. Ja se riitti. Tulevaisuutta ajatellen tämä on hyvä asia, koska voin huoletta pitää yhden-kaksi mehupäivää vaikka joka viikko. Suunnitelmissa onkin tämä, tai sitten kevyempi päivä olisi smoothiepainotteinen. Molemmat on hyviä vaihtoehtoja, mutta mehustaminen on työläämpää kuin smoothien valmistaminen.

Ehdottomasti voin suositella lämpimästi mehupaastoa. :) Vaikka tämä omani olikin tynkä. Tai jos ei halua paastota, mehujen ja smoothieiden juominen on joka tapauksessa helppo keino saada päivittäinen kasvisannos. Ja vaihtoehtojen määrä on rajaton. Itse odotan innolla mitä tulevat mehu- ja smoothiekokeilut tuovat tullessaan. :)

Nyt on smoothieta! :D

Kuvassa näkyy mehujen jätteistä valmistuneet smoothiet. Kyseessä on siis aiemman kuvan rasioiden sisältöjen blendaaminen kaupan valmiin mehun ja veden kanssa smoothieksi. Ei sitä tullut kuin noin kolme litraa. :D Ja smoothiet tein tänä aamuna, joten tämä seuraavat päivät mennään vielä vahvasti kevyemmällä linjalla.

Kaupan mehuja käytin kaiken kaikkiaan kolmen purkin verran. Halusin varmuuden vuoksi ostaa valmista mehua, jos jossain vaiheessa alkaisi laiskottaa, enkä jaksaisi mehustaa. Kaupan mehujen kanssa kannattaa olla tarkkana, ettei niihin ole lisätty sokeria ja että ainesosat olisivat mahdollisimman luonnolliset. Mielellään tuorepuristettua kuin tiivisteestä valmistettua tavaraa. Mun mehut valikoituivat Innocentin appelsiini-mangoksi ja God Morgonin viinirypäleitä, mustikkaa, omenaa ja inkivääriä sisältäväksi. Molemmat olivat namia. :P En kuitenkaan lähtisi kokonaista paastoa vetämään pelkillä kaupan mehuilla - itse tehty on aina tuoreempi ja luonnollisempi vaihtoehto.

Nyt siis kiinteää ruokaa taas - kai mä vaan tykkään niin paljon syömisestä, etten kyennyt pidempää tai yhtäjaksoista paastoa pitämään. :'D Mutta  pyrin pitämään mehut ja smoothiet päivittäisessä käytössä. Niillä on helppo keventää päivän syömisiä ja säästää energian saantia. Ja kuka tietää - kenties juuri mehujen ja smoothieiden avulla mäkin saan karistettua nämä muutamat ylimääräiset kilot. :)

Mukavaa keskiviikkoiltaa, palaillaan! 

- Jenni

maanantai 9. toukokuuta 2016

Huhtikuu!

Hei vaan!

Innostunut huutomerkki otsikon perään, jee. :) Se ei tarkoita, että koko huhtikuu olisi ollut mitenkään supermahtava. Se oli ainoastaan tosi jees, ylä- ja alamäkineen. Eikä se mitään, vaikka nyt eletään jo lähes toista kolmannesta toukokuusta - kyllähän kaikkia kiinnostaa vielä huhtikuu. ;D

Hieman tärähtänyt saliselfie.

Sitä sanotaan, että kun menee välillä huonommin, osaa arvostaa niitä hyviä aikoja. Itse olen aina ollut positiivinen. Sen huomaa käytännössä niin, etten jää kovin pitkäksi aikaa vellomaan negatiivisuudessa tai epäonnistumisessa, vaan nousen takaisin jaloilleni ja löydän tilanteesta jotain hyvääkin.

Huhtikuun huonommin mennyt asia (ihan tietoisesti vältän sanaa "epäonnistuminen" - sen jos minkä käyttäminen on negistelyä) löytyy ruokapuolelta. Melkein koko kuukauden herkkuvaihde oli liian isolla ja napaan katosi sitä sun tätä. Ikäväkseni tunnustan, että myös epävegaanisia juttuja. Ei lihaa missään muodossa, mutta suklaan ja keksien mukana maitoa ja kananmunaa. Hyi minua, huono vegaani oon. :( Tietysti tässä asiassa positiivista on se, että olen silti ainakin 95-prosenttisesti syönyt vegaanisesti. Ja kehtaan kutsua itseäni vegaaniksi, vaikka teknisesti ottaen en oo ollut sitä täysin. Tässä asiassa riittää vielä työsarkaa!

Musta kahvi ja vegaanista (riisipohjaista) suklaata. Saatoin ostaa kerralla neljä erimakuista levyä ja saatettiin äidin kanssa syödä ne kaikki jälkkäriksi. Tai jäi äidille ehkä puolikas levy valkosuklaata.

Epävegaanista riisisuklaata. Teki niin mieli makeaa, eikä työpaikan kahviossa ollut kuin maitoa tai liivatetta sisältäviä juttuja. Ei se mikään selitys silti oo.

Tässä kuussa oon ihan vähän petrannut herkuttelun kanssa, mutta se johtuu enimmäkseen siitä, että mulla on tällä hetkellä menossa mehupaasto.

Kyllä viime kuussa tuli syötyä ihan ruokaakin:

Kuun alussa käytiin Tallinnassa. Aika hulppea, vegaaninen saalis aamupalapöydässä.. Musta kahvi, vettä, banaani, mandariini, kurkkua ja tomaattia.

Onneksi iltapäivällä sai kunnon ruokaa: Vegan V-ravintolan pizza. (sydänsilmähymiö) Täytteistä en oo ihan varma, mutta ainakin tomaattikastiketta, ananasta, rucolaa, vegaanista juustoa ja kenties murennettua tofua. Otin jälkkäriksi ihanan suklaa-maapähkinävoi-cupcaken. Tuonne on pakko mennä uudestaan! Menu siis kokonaan vegaaninen. :P

Pari annosta töihin: porkkanapihvejä, kvinoaa, papuja, avokadoa, kesäkurpitsaa ja tomaattia.

Tomaattista linssikastiketta ja wokkivihanneksia.

Yllätin itseni valmistautumalla työviikkoon: tein useaan otteeseen kerralla enemmän ruokaa, josta osan vein töihin jääkaappiin valmiiksi ja osan pakastin. Esimerkiksi lasagnesta tuli kuusi annosta ja linssikastiketta on helppo tehdä enemmän kerralla. Jes, vähän edes pitkäjänteisyyttä myös mun arjessa! :)

Liikunnan suhteen suunnitelmallisuus oli vähän kiikun kaakun. Huhtikuun alussa intoilin Facebookissa, että oon tehnyt koko kuun treenisuunnitelman. No... Kyllä mä treenasin, mutten todellakaan sen suunnitelman mukaan. Se oli kaunis ajatus. :'D Välillä vaan (taas) laiskuus vei voiton. Ja toki fyysinen työkin vaatii veronsa, mutta en halua piiloutua sen (teko)syyn taakse.

Heiaheia kertoo, että huhtikuussa...

- urheilin 12 kertaa yhteensä 7 tunnin ajan

- kävin kuntosalilla 5 kertaa

- kävin kävelyllä 4 kertaa

- treenasin kotona 3 kertaa

Hmm. Paremminkin olisi voinut mennä, mutta oon silti ihan tyytyväinen. Liikunta oli säännöllistä ja tehokasta. Salilla tajusin, ettei enää kerta kaikkiaan saa tulla pitkiä taukoja siellä käymisestä, koska voimatasot laskee niin dramaattisesti. No joo, nyt oon lomalla enkä todellakaan aio mennä työpaikalle saleilemaan - täytyy toivoa että kotona tehdyt treenit pitää yllä voimatasoja. Kun treenaan kotona, kyse on siis aina joko puhtaasta kehonpainoharjoituksesta, tai kehonpainolla ja välineillä tehdystä treenistä. Ja ne välineethän mulla on hyvin niukat: kahden kilon painokiekot, neljän kilon käsipainot ja kymmenen kilon kahvakuula. Olkapäitä, ojentajia ja keskivartaloa on hyvä treenata noilla välineillä ja oman kehon painolla. Myös jaloille saa ihan kivan treenin, kun kahvakuulan kanssa voi heilua niin monella tavalla. Muut lihasryhmät jääkin sitten vähemmälle huomiolle.

Kotona treenaamisen hyviä puolia: voit laittaa ylle mitä tahansa, kuten vaikka shortsit ajelemattomien säärien kera. Ja selfieitä kehtaa ottaa enemmän.

Tosiaan oon juuri viettämässä neljän viikon loman kakkosviikkoa. Kävely on ollut kova juttu tässä loman alussa, siellä on niin tajuttoman hyvä sää. :) Oon myös käynyt juoksemassa ja tänään ajattelin vetää ensimmäisen kotitreenin. Niin, viime viikolla kävely ja mehupaastoon keskittyminen vei mennessään, enkä treenaillut kotona ollenkaan. Tavoitteena olisi kuitenkin näinä loppuviikkoina 3 + 3: kolme lenkkiä ja kolme kotitreeniä per viikko. Lenkit niin, että vähintään yksi sisältäisi juoksua. Ja kun sanon "sisältää", se tarkoittaa intervalleja, eli kävelyä ja juoksua vuorotellen. Viime viikon lenkistä huomasi kyllä taas sen oman lähtötason - aerobinen kunto on ihan surkea. Mutta käsittääkseni juuri intervallityyppisellä harjoittelulla kunto kohoaa parhaiten. Runner's high'ta odotellessa. :)

Uskon, että kotitreenitkin rupeaa sujumaan, kun vaan pääsen niiden makuun. Ne ei kuitenkaan oo mitään tunnin jyystöjä, vaan kompakteja 20-40 minuutin repäisyjä. Tarkoin mietityt liikkeet ja lyhyehköt palautukset. Tänään ajattelin treenata olkapäitä ja vatsaa.

Seuraavalla kerralla kirjoitan varmastikin mehupaastosta. Aloitin sen viime viikon torstaina ja jos olisin pysynyt ruodussa, viimeinen päivä olisi ollut tänään tai huomenna. Mutta. Annoin ittelleni löysää viikonloppuna: otin vähän viiniä ja herkuttelin. Onneksi mehuihin jo tottunut vatsa ei mennyt sekaisin, vaan saatoin rauhallisin mielin ja vatsoin palata tänään paastoon. Ei sillä ehkä ihan samoja vaikutuksia saa aikaan, kun tuli breikki. Mutta kolme päivää aion silti mehuilla vielä, ja torstaina siirryn pikku hiljaa smoothieiden kautta kiinteään ravintoon.

Se siitä huhtikuusta ja tämän kuun suunnitelmista.

Palaillaan!

- Jenni

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Unelmat toteen

Noh. Mistä sitä aloittaisi? Samaan aikaan mielessä kaikki ja ei mitään. On helppoa saada ajatuksesta kiinni, mutta hieman vaikeaa editoida siellä mielen perukoilla, mistä ajatuksesta ensin kirjoittaa.

Niin, kirjoittaa. Siitä tässä tekstissä on kyse. Tuossa taannoin postailin teille unelmista. Yhtenä unelmana oli kirjailijuus (on se sana). En voi sanoa oliko/onko se unelmista tärkein - mielestäni unelmia ei tarvitsekaan laittaa tärkeysjärjestykseen. Tällä hetkellä tuo unelma tuntuu mielekkäimmältä. Sellaiselta, että juuri sen eteen on mukavinta ja mutkattominta tehdä töitä.


Otos (hiukan epätarkka) Paulo Coelho-kalenterista. Jo monivuotinen suosikki. <3

Olen halunnut kirjailijaksi siitä asti kun opin kirjoittamaan. Tämä tapahtui luullakseni 5-vuotiaana. Joka tapauksessa ennen kouluunmenoa. Isäni opetti minut lukemaan. Hänen kanssaan tuli luettua monet Ilta-Sanomat... Tietysti viimeiseltä sivulta aloittaen. :') Ala-asteen ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani Raija Martti kannusti minua kirjoittamaan. Janosin lisää - minulle ei riittänyt pelkät tavalliset koulutehtävät. Sain erityisen tarinavihon, johon kirjoittaa millaisia tarinoita mielikuvitukseni kulloinkin kehitteli. Tuossa vihossa oli aina kuva, josta olisi helppo lähteä kertomaan tarinaa. Pitää tässä lähiaikoina kaivaa naftaliinista tarinavihkoni ja viihdyttää teitä 7-8-vuotiaan Jennin stooreilla. :D

Ala-asteella, vähän vanhempana, aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani. En edes vaivaudu laittamaan sitaatteja sanaparin "ensimmäistä kirjaani" ympärille, koska olin ihan tosissani sen kanssa. Kirjoitin kirjaa tavalliselle A4-kokoiselle ruutupaperille mummoni luona Savonlinnassa. Vietin lapsena usein jopa puolitoista kuukautta kesällä mummolassa. Mummoni tietysti hykerteli ja hymisteli orastavalle kirjailijan uralleni. En usko, että hän siltikään ikinä epäili, etten pystyisi siihen. Uskon, että hän olisi ajan myötä ollut hyvinkin kannustava - jos siis olisin uskaltautunut ikinä näyttämään hänelle tarinoitani tai puhumaan avoimesti unelmastani. Nyt mummo on ollut jo noin vuoden päivät haudan levossa. <3 Haluan ajatella, että hän jossain kannustaa minua vieläkin.


11-13-vuotiaan Jennin kirja ei ikinä nähnyt päivänvaloa. Tarina on yhä tallella, ja se on suhteellisen pitkäkin, mutta aikuisuuden mukanaan tuoma kypsyys kertoi totuuden - juoni ja henkilöhahmot ovat auttamattoman naiiveja. En hyvällä tahdollanikaan pysty muokkaamaan kirjasta julkaisukelpoista. Mutta oh boy, kuinka kivaa sitten on lukea vanhoja jorinoita, kun itsellä on ensimmäinen, toinen ja kolmaskin julkaistu kirja plakkarissa. Kehityskaari. :')


Niinpä! (jälleen kalenterista)

Pitkäksi aikaa unohdin kirjoittamisen. Niin, unohdin. Nyt mietitte, että kuinka joku voi unohtaa kaikista suurimman haaveensa, unelmansa. Vuosikausiksi! Se on helppoa: keskittyy vaan kaikkeen muuhun. Teini-ikä, hormonit, pojat, miehet, koulu, ystävät, syöminen, juhliminen... Elämä tapahtui. Ja tuohon elämään ei moneen vuoteen mahtunut kirjoittamista. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi nauttinut kirjoittamisesta. En vaan tehnyt sitä.

Aikuiselämäni ensimmäiset, kunnon kosketukset kirjoittamiseen sain luovan kirjoittamisen kurssilla. Helsingin työväenopisto järjesti tuon kurssin vuoden 2012 lopussa. Olin innoissani ja hyvin jännittynyt mennessäni ensimmäistä kertaa kurssille. Kuten tapanani on, olin panostanut yksityiskohtiin. Olin hankkinut kivan vihon ja hienoja kyniä. Muistaakseni ainakin Hello Kitty oli edustettuna.


Nautin kurssista suunnattomasti. Jopa omien tarinoiden ääneen lukeminen tuntui helpolta. Minulle, joka olen aina kammonnut kaikenlaista esiintymistä ja joukon edessä ääneen puhumista. Sain mielettömän kannustavaa ja positiivista palautetta tarinoistani. Meillä oli aina kotitehtävänä jonkinlaisen tarinan kirjoittaminen ja sitten tunnilla saimme palautetta siitä toisiltamme ja opettajalta. Harmikseni jouduin jättämään kurssin kesken. Marras-joulukuussa tapahtui sen verran kaikkea (muutto ja ulkomaan reissu), etten ehtinyt panostaa haluamallani tavalla kirjoittamiseen. Olen miettinyt monesti kurssin jälkeen osallistuvani vastaavalle, mutta ikinä ei joko ole ollut aikaa tai sitten kursseja ei ole ollut tarjolla.


Okei, juuri ennen vuotta 2013 pääsin siis taas kirjoittamisen makuun. Siitä hulahti vielä reilut kaksi vuotta, ja BANG. Olisin voinut laittaa tuohon perään huutomerkin, mutta annan sittenkin isojen kirjainten puhua puolestaan. Maaliskuussa 2015 sain idean. Jostain, en tiedä mistä se tupsahti päähäni. Ja tästä ideasta sai alkunsa kirja. Kirja on edelleen alkutekijöissään, mutta tässä reilun vuoden aikana olen tehnyt paljon töitä sen eteen. Olen kirjoittanut pari tekstinpätkää, ideoinut tapahtumia, tehnyt aikajanan ja kehittänyt henkilöhahmoja. Tiedän, mitä kirjassa noin pääpiirteittäin tulee tapahtumaan. Käännekohtakin on jo selvillä.


Heh, aika dramaattisesti kirjoitettu. Mutta tuolta musta tuntui tuolloin.

Maaliskuu, tuo muutosten kuukausi. Siltä ainakin tuntuu nyt, kun eletään huhtikuuta 2016. Kuten olette voineet lukea aiemmasta tekstistäni, mulla oli viime kuussa sairaalajakso. Kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi oirehtia, mania iski päälle ja jouduin hoitoon. Tuo hoitoon joutuminen on paras asia, mitä minulle on pitkään aikaan (ellei koskaan) tapahtunut. Ihminen ei voi itse valita sairastumistaan, enkä minäkään ollut poikkeus. Tiesin, että minulla on alttius sairastua, mutta sairastumista ei huomaa itse. Sairaalaan jouduttuani ensimmäiset kolme-neljä päivää menivät sumussa. Olin tukevasti lääkitty, erittäin disorientoitunut ja jopa psykoottinen. Mutta sitten. BANG! Tällä kertaa huutomerkin kera. Vaikka olin vielä aika kuutamolla maniahöyryissäni, pyysin äitiäni tuomaan minulle A4-kokoisen vihon ja kynän. Halusin kirjoittaa. Ja jo ensimmäisellä hoitoviikolla aloitin.

Osastolla jatkoin tarinaa, jonka olin aloittanut edellisellä viikolla kotona. Siis silloin, kun mieli jo laukkasi pilvissä. Unettomina/vähäunisina öinä kirjoitin kolme (hyvin lyhyttä) lukua. Ja postasin siitä Facebookiin. Muistan kun työkaveri kommentoi asiaa seuraavana päivänä töissä naurahtaen. Myhäilin ja varmistin hänelle, että kyllä, kirjoitin kirjani kolme ensimmäistä lukua. Tuosta noin vaan. Vaikka minulla ei ollut edes mitään kirjaideaa. Siis sen yhden keskeneräisen lisäksi. Jostain manian syövereistä olin kuitenkin keksinyt uuden idean ja kirjoittanut tarinan alun. Tuota tarinaa jatkoin osastolla. Siellä valmistuivat kehikot luvuille 4-11. Jotkut luvuista olivat tekstikkäämpiä kuin toiset, ja vähempitekstisiin olin merkinnyt mitä niihin pitäisi kirjoittaa. Kaikki muistiinpanoni olivat jäsenneltyjä ja selkeitä.


Ensimmäiseksi piti tietysti tehdä kansilehtinen. :P

Mutta silti...Näin jälkeenpäin tuo maaliskuinen kirjoitusjakso tuntuu uskomattomalta. Miten pystyin saamaan paperille mitään järkevää, kun olin ihan sekaisin? Miltä tuntuisi lukea nuo tekstit, kun oloni on normaali? Ovatko kirjoittamani tekstit läheskään käyttökelpoisia?

Nyt kun osastojaksosta on kulunut jo monta viikkoa, osaan vastata kaikkiin kysymyksiin. Kirjoittamani luvut olivat niin selkeitä, että ne vaativat ainoastaan pieniä muutoksia puhtaaksikirjoittamisen yhteydessä. Ennen töihin paluuta olin kokonaisen viikon kotona sairausloman viimeisiä hetkiä viettämässä. Tuolloin oli aikaa siirtää tietokoneelle käsikirjoitetut jutut ja kehittää tarinaa vielä lisää. Samalla työstin hieman toista tarinaani. Sitä, jonka aloitin ensiksi. Nyt molemmilla tarinoilla on siistit, omat kansionsa. Ja noista kansioista aukeaa useita alakansioita. Kaikelle on oma paikkansa. :)


Tuon viikon aikana minulle kirkastui vielä enemmän se, mitä haluan tehdä. Haluan kirjoittaa joka päivä. Tehdä sitä työkseni. Haluan vapaat aikataulut. Haluan tehdä sitä mitä rakastan.


Mitä tämä sitten konkreettisesti tarkoittaa? Miten tehdä visioista totta? Tekemällä hullun lailla (heh, heh) töitä. Jahtaamalla väsymättä omia unelmiaan. Tiedän, että se vaatii paljon ja että aika, jonka käytän unelmani toteuttamiseen on pois jostain muusta. Mutta se on sen arvoista. Voin käyttää ja käytänkin niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsee, jotta:


- olisin oman elämäni Muumipappa - sulkakynänäni näppäimistö havainnoisin itseäni ja ympäröivää maailmaa ja kirjoittaisin kaikesta kokemastani


- voisin viettää päiväni kahvilassa läppärin kera, kahvia hörppien ja/tai lounasta syöden

- minulla olisi varaa ostaa antiikkinen kirjoituspöytä, jonka ääressä työskennellä

Kuva Tuula Karjalaisen kirjoittamasta Tove Janssonin elämäkerrasta.

Nämä kolme asiaahan ovat unelmia unelman sisällä. :D Aion kuitenkin tehdä kaikkeni, jotta ne toteutuvat. Sairaalajakson jälkeen ongelmana on ollut ajankäyttö. Juuri kun olin päässyt hyvään vireeseen kirjoittamisen suhteen, minulla alkoikin työt. Toki oli ihan mukavaa palata sorvin ääreen, mutta samalla se tarkoitti sitä, että minulla olisi 38 tuntia ja viisitoista minuuttia vähemmän aikaa kirjoittamiseen joka viikko. Todellisuudessa tuo aika on ollut suurempi, koska työmatkat, nukkuminen, sosiaalinen elämä, liikunta... HYVIN vaikea yhdistelmä.

Onneksi mun ei enää kauaa tarvitse kärvistellä ajankäyttöongelmien parissa. Mulla nimittäin alkaa neljän viikon loma! :) :) :) :) Enää ensi viikko töitä. Sitten käynnistyy tiukka ajanjakso, jolloin saan mennä nukkumaan ja herätä milloin lystään, ja jolloin kirjoitan ihan simona. Oon niin innoissani! Toinen asia, johon aion panostaa toden teolla lomalla, on liikunta. Lenkkeily saa luvan tulla arkirutiineihin - en voi enää siirtää sen aloittamista pidemmälle. Aion myös treenata kotona kehonpainolla ja niillä vähillä välineillä, mitä multa löytyy. Päivät on sillä tavalla mukavasti tasapainossa: hikeä ja näpyttelyä. :D

Kirjoista puheen ollen...

...hiukan lomalukemista! :D

Ensi viikolla voisin postailla tarkemmin lomasuunnitelmistani ja kenties tehdä jonkinlaista yhteenvetoa huhtikuusta.

Ennen kuin lopetan, pienet motivoinnit:

Mikään unelma ei ole liian suuri.

Tee, älä yritä.

Vain sinä olet unelmiesi tiellä.

Kaikki on mahdollista.

Palaillaan! :)

- Jenni

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Viikko 13: Parhautta

Hei vaan!

Takana ihan huippu viikko. :) Jotain huippuudesta kertoo sekin, että aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo torstaina - tiesin että viikko voi ainoastaan parantua loppua kohden. Toinen huippuudesta kielivä asia on se, että ylipäätään kirjoitan jälleen blogia. Nyt voisin varovaisesti todeta, että olen palannut bloggailun ihmeelliseen maailmaan. Tuntuu, että on sanottavaa. Ja että haluan käyttää aikaa ja vaivaa sanomisen muotoiluun ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on vaan niin parasta. <3


Viikko sisälsi liikuntaa, rilluttelua, omaan itseensä panostamista, musiikkia ja hyvää ruokaa. Sekä herkkuja, ah. (sydänsilmähymiö)


Olin jo viime viikon puolella alkanut pitää kirjaa syödyistä kaloreista. Siksi, ettei tulisi ylilyöntejä. Herkuttelu ei ollut varsinaisesti pannassa, olin ainoastaan sitoutunut tekemään herkkujen vähentämisen kanssa töitä. Syömiset pysyivätkin ihan kivassa balanssissa koko viikon. Mutta en sinänsä saanut mitään irti kalorien kirjaamisesta, joten se jääköön nyt. Jossain vaiheessa voisi kyllä taas tarkastaa ravintoainejakaumat ja kirjata tarkemmin syömiset nettiin.


Tällaista söin/join:


Keskiviikon iltapala: riisikakkuja (sokerittomalla) hillolla ja maapähkinävoilla, suklaasoijajuoma, klementiini, porkkana ja kurkkua.
Torstaina siskon kanssa Hesburgerissa. Isot ranskalaiset ketsupilla ja ananas-kookos-fruitie. :P
Salakavala Marianne-pussi jättilaukun uumenissa. Sain namit tuliaisina Markku-sedältäni Rautjärveltä - kulkeutuivat minulle äidin ja siskon kautta.
Huonolaatuinen kuva, mutta menköön. Torstain iltapala: linssi-kvinoasalaattia (punaiset linssit, kvinoa, tomaatti, basilika ja salaattisekoitus jossa rucolaa, babypinaattia ja punamangoldia) ja jälkkäriksi kurkkua, viinirypäleitä, puolikas banaani ja päärynä. Melkoisen täyttävä setti!

Kotona olin jälleen laiska, enkä valmistanut kauheasti ruokaa. Kuten kuvista näkyy, mentiin helpoimman kautta. Torstaina sentään huvitti keittää kvinoaa ja linssejä ja tehdä niistä kaksi salaattityyppistä annosta. Hurraa! Jääköön suuremmat kokkailut ensi viikolle. :) Vakaasti aion tehdä tämän kokkausasian kanssa töitä. Aion opetella laittamaan uusia ruokia ja panostaa taloudelliseen syömiseen. Tässä kuussa on jo ihan tarpeeksi kuluja - jostain pitää säästää.

Liikunnan kanssa säästelyt on ohi! Nyt vedän aivan niin täysillä kun mieli tekee tämän kevään. Toivottavasti myös kesän, syksyn ja ensi talven. Ja todellakin tekee mieli vetää täysillä - ihan uudenlainen draivi päällä liikkumisen suhteen. Juu, tiedän että oon sanonut näin ennenkin. Tyhmää olisi (jälleen kerran) sanoa, että tällä kertaa olen tosissani. Joten annan tekojen puhua puolestaan. :)

Viikon 13 liikunnat:

- ma: kävely 59 min., kuntopiiri (olkapäät ja vatsa) 38 min.
- ti: -
- ke: kehonpainoharjoitus (Periscope) 1 h
- to: -
- pe: -
- la: -
- su: -

= 2 h 37 min.


Innostuin jo niin kovin kotikuntoilusta, että ehdin tehdä suuren päätöksen liittyen liikunnan säännöllisyyteen. Päätin, että kaksi päivää on maksimiaika ilman liikuntaa. Eli jos olen liikkunut maanantaina, seuraavan kerran on liikuttava viimeistään keskiviikkona. Paitsi jos on sairas, silloin ei tietenkään tarvitse eikä saa liikkua.

Viime viikolle tuli liikaa viivoja parista eri syystä. Perjantai-illasta sunnuntaihin puoleenpäivään olin reissussa Tallinnassa. Kävimme entisen miesystäväni, nykyisen ystäväni, kanssa katsomassa livemusiikkia. Koto-Suomen yhtyeitä ja muutama ulkomainen, Tallinn Music Weekillä. Oli aika siistiä olla kerrankin vähän pidempään Tallinnassa. Löytyi hyvää ruokaa, halpaa juomaa, uusia bändituttavuuksia ja mahtavia kuvauskohteita. On se vanha kaupunki vaan kiva. :)

Sunnuntaina ilottelu jatkui, vaikka kotiin palasinkin. Kävin nimittäin herkullisessa raakakakku-workshopissa Ruplassa. Oi. Nam. Meitä oli kymmenen LIFW-naista (!) kakkuja tehtailemassa. :) Toki saimme myös syödä omat tekeleemme. Oi. Nam. Taisinkin sanoa sen jo. ;D Niin ja oi, nam, saimme ottaa myös kakkua mukaan! :P


Valmiit kakut. Ylhäältä oikealta vastapäivään: mango-vadelma, puolukka-kinuski, mustikka-suklaa ja basilika-suklaa.
Kaikki kakkuiset maistuivat törkeän hyvältä. :P En ollut aikaisemmin edes maistanut raakakakkua, mutta nyt rakastuin niin täysin, että varmasti teen kotonakin niitä. Ostinkin jo muutaman tärkeän ainesosan valmiiksi.

Toinen syy, miksi hikoilu painottui alkuviikkoon, on seuraava:

Tuore tatuointi.

Otin tatuoinnin torstaina puolenpäivän aikaan. Aion mainostaa häpeilemättä (miksi sitä pitäisi häpeillä, en tiedä :D) tatuointiliikettä. Siellä tekee upeaa työtä muun muassa etunimikaimani, joka tatuoi minutkin. :) Liike sijaitsee Kalliossa/Alppilassa. Sisustus on kerrassaan hurmaava: upea, iso seinämaalaus ja kaikenlaista synkkää tavaraa siellä sun täällä. Jeejee. :)

Suojakalvo tuli pitää ensimmäiset kolme päivää kuvan päällä, ja sitten rasvata, rasvata, rasvata kunnes rupi irtoaa. Bepanthen on siis kehissä. :) Hikoilua tuli välttää saamieni ohjeiden mukaan neljä päivää. Oon sattumoisin tehnyt seuraavalle neljälle viikolle treenisuunnitelman, ja sen mukaan sali olisi tiistaina vuorossa. Ensi viikolla tieni vie myös lenkille pitkästä aikaa (kröhöm, muutama kuukausi on tainnut vierähtää edellisestä juoksusta...), ja lisäksi vedän ainakin yhden kotitreenin.

Sellainen viikko, tämä vuoden 13. Tärkeimmäksi anniksi on pakko rankata hyvin simppeli mutta liikaa laiminlyöty asia: vihdoinkin tunnen olevani oma itseni. Edelliseen postaukseen sairaudestani ja satunnaisiin liikunta- ja ruokapuolen motivaatiovaikeuksiin viitaten. Tiedän, että on alkanut uusi, huikea nousukausi mun elämässäni. :')


Palaillaan!


- Jenni

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Maaninen minä

Hei vaan!

Olin hämärästi hahmotellut kirjoittavani tästä aiheesta, mutta vasta jonkun muun tekemä blogiteksti sai aikaan viimeisen sysäyksen. Kiitos, Joni! :) <3

Blogini nimi Painonhallinnan jalo taito viittaa ensisijaisesti fyysiseen painoon. Kuten tiedätte, blogin aihepiiriin ovat kuuluneet kirjoitukset liikunnasta ja syömisestä. Välillä olen sivunnut henkistä puolta, kuten siinä tekstissä, jossa puhuin unelmista ja niiden toteuttamisesta.

Tämän päivän aiheeseen(kin) voidaan mennä aasinsillalla.

Minulla on unelma... Että tässä maassa ja maailmassa vaikeistakin asioista voisi puhua oikeilla nimillä. Että jokainen voisi olla oma itsensä ilman pelkoa tuomitsemisesta. Että kenenkään ei tarvitsisi piilotella yhtään mitään. Että jokainen saisi tehdä mitä haluaa - tietysti sillä ehdolla, ettei loukkaa ketään toista.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tiedän itse tasan tarkkaan, mistä on kyse, mutta lainaan jonkin verran tältä mainiolta sivustolta. Jotta asia tulisi tämän tekstin lukijoille yhtä kirkkaasti selväksi kuin miltä se itsestäni tuntuu. Huh miten hienoa, vihdoinkin olen oppinut tuntemaan itseni ihan täydellisesti! Ei siihen mennytkään kuin vajaat 30 vuotta. Itse asiassa vajaat 29 ja puoli vuotta. Jos halutaan olla tosi tarkkoja.

Jou, eastside! ^^

Ylläolevalle kuvalle ei ole mitään muuta selitystä, kuin että piti saada täytettä katkaisemaan tekstipötköä. Kyseessä oma piirros, omaa projektiani varten.

Okei, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toiselta nimeltään bipolaarinen mielialahäiriö. Perinteisesti häiriötä sairastavilla on sekä depressiivisiä (masennus) että maanisia (mania) jaksoja. Madellaan välillä alhaalla ja toisinaan lennetään niiiiin korkealla.

Itse sairastan tyyppiä yksi. Samaa sairastaa noin 0,5 % väestöstä. Karkeasti laskettuna 27358 ihmistä sairastaa samaa kuin minä. No okei, käytin Googlea ja laskinta. :D

Allaoleva kuva on hyvä esimerkki maanisuudesta. Olen ottanut kyseisen kuvan edellistä sairaalajaksoa edeltävän puolentoista viikon "lujaa menon" aikana.


Kenties silmistä huomaa jotain?

Okei, mihin me jäätiin..? Ai niin, 0,5 prosenttia väestöstä. Minä muiden muassa. Veikkaisin, että tähän arvioon on laskettu myös diagnosoimattomat tapaukset. Minähän olen diagnosoitu tapaus.

Olen ollut sairaalahoidossa neljä kertaa mielialahäiriön takia. Noista kolme ensimmäistä olivat psykoosin johdattamia hoitokertoja. Käyn kaikki tässä läpi, kronologisessa järjestyksessä. Tärkeä huomio: jokaista sairaalajaksoa edelsi viikon-puolentoista viikon lennokas jakso, eli mania.

Ensimmäinen kerta: vuosi 2004, loka-marraskuu. Lukion viimeinen vuosi. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta - suuren merkkipaalun äärellä siis. Nyt kun vielä saisi mahdollisimman selkeästi kuvattua nuo tuntemukset. Huh, here goes nothing... Olin täysi-ikäistynyt, saanut juuri kuulla saaneeni oman asunnon, ollut unettomana. Samaan aikaan luulin olevani ihastunut ystävääni. Miksi luulin olevani? Siksi, että jälkeenpäin objektiivisesti ja analyyttisesti tarkastellen tuo ihastus oli osa sairastumista. Olin enemmänkin ihastunut tuon ihmisen uutuuden tunteeseen, mukavuuteen ja siihen, miltä minusta tuntui tuon henkilön kanssa. Kaikki tämä edellä mainittu kuitenkin kulminoitui siihen, että menin psykoosiin. Kadotin aivan totaalisesti todellisuudentajuni. Olin omassa maailmassani.

Miten tuo ilmeni konkreettisesti? No, ensinnäkin vietin kokonaisen unettoman yön kaupungilla. Kyllä, Helsingissä. Tuona päivänä/iltana/yönä/aamuna... Näin kavereitani ja huusin heille: "Te olette näyttelijöitä!". Kirjoitin vihkooni, että minusta tuntuu kuin olisin Truman Show'ssa. Pyrin sisään Grand Casinolle. Kuuntelin konemusiikkia kannettavalla CD-soittimella (?) Aikatalon lattialla. Kusin housuun. Istuin Rautatieaseman sisäpihalla tavarat levällään samalla kun työ- ja koulumatkalaiset kulkivat ohitseni. Lähdin muka normaalisti kouluun aamulla, bussilla numero 68. Koulussa olin yhtä irrallaan. Niin irrallaan, että minut passitettiin terveydenhoitajalle. Sieltä päädyin äitini ja hänen silloisensa kihlattunsa hakemana Hesperiaan. Pääsin hoitoon, lopulta ja onneksi.


Havainnollistava kuva. Kun oma maailma on oma maailmansa, ja on irrallaan ympäröivästä maailmasta.

Vietin tuona syksynä 2-3 viikkoa sairaalassa. Suljetulla osastolla. Minusta oli tehty päätös, jonka mukaan olin tahdostani riippumattomassa hoidossa. Ensimmäiset muutamat päivät olin ihan kuutamolla, koska olin laskeutumassa maniasta ja psykoosista. Tietysti olin myös lääkitty. Lääkkeet ovat aina järkytys elimistölle. Osastolla oli omat sääntönsä, joita noudatin parhaani mukaan. Minulla kävi vierailijoita - heillä on tärkeä osa toipumisessa. Joku kosketus ulkomaailmaan. Lopulta olin jo siinä kunnossa, että minulle myönnettiin ulkoiluluvat. Tietty aika ulkona. Jos halusin rahaa mukaan, se piti hakea ja kuitata omien tavaroiden joukosta. Osastolla ei saanut säilyttää omaa rahaa, ei kännykkää tai mitään muutakaan arvokasta. Ne piti aina pyytää ja kuitata. Osastolla oli säännöllisesti kokouksia ja lääkärin palavereja. Niihin sai ja piti osallistua. Kun olin lääkärin, hoitajien ja läheisten mielestä "yhteiskuntakelpoinen", minut uloskirjattiin sairaalasta. Seurasi terapiaa ja lääkkeitä. Terapia loppui, kun sekä terapeutin että omasta mielestäni sitä ei enää tarvittu. Lääkkeiden syöntiä olisi pitänyt jatkaa, mutta lopetin oma-aloitteisesti. Muistaakseni minulla ei ollut siihen mitään oikeaa syytä. Näin jälkikäteen voisin kuvitella, että lopettaminen liittyi siihen, etten halunnut hyväksyä omaa sairauttani.

Toinen kerta: vuosi 2007, helmi-maaliskuu. Opiskelin tuolloin kansanopistossa Ylöjärvellä. En ollut päässyt yliopistoon, ja koska olin aina tykännyt kirjoittamisesta, hain Voionmaan opistolle toimittajalinjalle. Opinnot olivat hyvin käytännönläheisiä.


Kuvaa hyvin fiiliksiäni kansanopistolla.

Tällä kertaa mitään kovin mullistavaa ei ollut meneillään elämässäni. Olin vakaassa suhteessa, kiinnostunut opiskelemistani asioista ja saanut uusia ystäviä kanssaopiskelijoistani.

Tapahtumat alkoivat tavallisena viikonloppuna, jota olin jäänyt viettämään opistolle. Asuin neljän hengen solussa: minulla oli huonetoveri ja me jaoimme vessan ja suihkun toisen samanlaisen kokoonpanon kanssa. Tuona viikonloppuna oma huonekaverini oli muualla.

Tätä on vaikea selittää (koska tapahtumia ei edeltänyt mikään yksittäinen asia), mutta kutakuinkin näin se meni. Mieli laukkasi jälleen tuhatta ja sataa. Katsoin televisiota ja kuvittelin olevani yhteydessä ohjelmissa esiintyviin ihmisiin. Kuvittelin, että kun uutistenlukija sanoi "hyvää iltaa", oma "iltaa"-huudahdukseni välittyi uutistenlukijalle. Kuvittelin saavani katsekontaktin telkkarityyppien kanssa. Minulla oli olo, että hallitsisin, vaikka todellisuudessa olin enemmän hukassa kuin ikinä aiemmin elämässäni. Mania oli iskenyt päälle, mutta en tietenkään ymmärtänyt sitä itse.

Television lisäksi kirjoittamisella oli suuri rooli. Myös edellisen psykoosi-mania-vaiheen aikana kirjoittelin paljon vihkooni. Nuo kirjoitukset saattavat vieläkin olla tallessa, en ole varma. Tällä kertaa kirjoitin vihkoni lisäksi kämppiksen julisteeseen. Tai se taisi pikemminkin olla printattu kuva (en enää muista kenestä). Yhdistelin asioita mielessäni, uskoin että minua kuvataan - oli jälleen Truman Show-fiilikset. Niille, jotka miettivät mitä tuo tarkoittaa... Kyse on elokuvasta The Truman Show, jossa Jim Carrey esittää pääosaa. Yksi lempileffoistani ja katsomisen arvoinen, näin sivuhuomautuksena.

Nämä harhat olivat yhtä totta minulle kuin tämä tietokone ja blogiteksti nyt edessäni ovat. Koko ajan minulla oli hyvä ja iloinen olo. Päivä vaihtui iltaan ja yöhön. En muista tarkkaa kellonaikaa, mutta jossain vaiheessa lähdin ulos ilman takkia ja kai ilman kenkiäkin. Olin aivan "out there" sisäisestikin. Polvistuin lumihankeen ja huutoitkin täyttä kurkkua: "Mussu, mä rakastan sua!". Tuohon perään olisin voinut pistää enemmänkin huutomerkkejä. Mussulla viittasin silloiseen poikaystävääni - käytimme toisistamme tuota hellittelynimeä. Kukaan saman rakennuksen opiskelijoista ei tullut ulos. Ainoa, joka reagoi, oli oman soluhuoneistoni vastapäinen henkilö, Riikka. En ole ikinä kiittänyt häntä siitä, mutta teen sen nyt. Kiitos, Riikka. Pelastit minut juuri oikealla hetkellä.

Riikka lähti mukaan, kun hänen kutsumansa ambulanssi saapui. Matkasimme Tampereelle sairaalaan. Sieltä, tutkimusten jälkeen, minut vietiin Nokialle Pitkäniemen sairaalaan. Psykiatriselle osastolle, jossa hoidetaan nuoria ja aikuisia. Taisin viettää Pitkäniemellä pari päivää. Muistikuvani ovat aika eläväisiä tuosta paikasta. Ripustauduin erääseen hoitajaan, koska hänellä oli sattumalta samanlainen Puman verkkatakki kuin silloisella poikaystävälläni. Keinuttelin itseäni lattialla samalla kun yritin järjestää osaston pelejä. Siis lautapelien eri osasia, jotka olivat joko mielestäni tai ihan oikeasti väärissä laatikoissa. Menin tupakkakoppiin juttelemaan ihmisille, vaikka en edes polttanut.


Kuvaa hyvin iloisia tunnelmiani Pitkäniemellä.


Koska virallinen osoitteeni oli yhä Helsingissä, minut kuljetettiin pääkaupunkiin Pitkäniemeltä. Luultavasti olisin saanut jäädä sinne tai minut olisi passitettu takaisin Voionmaalle, jos vointini olisi kohentunut. Olin tosin niin huonossa jamassa, että kohentuminen oli erittäin epätodennäköistä. Minut vietiin Auroran sairaalaan. Siitä eteenpäin tapahtumat noudattivat suurin piirtein samaa kaavaa kuin edelliselläkin osastojaksolla. Suljettu, ulkoiluluvat, vierailijat. Pikku hiljaa paluu omaksi itsekseni, lääkitys. Alle kuukauden hoito, jonka jälkeen paluu opintojen äärelle.

Tällä kertaa palautumiseen meni pidemmän aikaa. Olin päässyt siis takaisin Ylöjärvelle opintoihini, mutta lensin vielä jossain korkeammalla. Lääkitys ei tuntunut sopivan minulle, sillä koin saman tyyppisiä tuntemuksia kuin maanisessa vaiheessa vielä hoitojakson jälkeenkin. Olo, että minua tarkkailtaisiin. Vähä vähältä vointini kuitenkin tasoittui. Suoritin kunnialla opintoni loppuun, sekä menin kahden viikon työharjoitteluun Me Naiset-lehteen. Terapia ja lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Yhteistuumin lopetettu terapia ja omatoimisesti lopetetut lääkkeet, kuten edelliselläkin kerralla. Elämä jatkui, kuukaudet ja vuodet rullasivat eteenpäin.

Kolmas kerta: vuosi 2009, heinä-elokuu. Ohhoh. Ollaan päästy jo näin pitkälle. :) Olin edelleen yhdessä sen saman poikaystävän kanssa. Hän oli kotoisin Pohjanmaalta. Olimme asuneet Helsingissä Hoasin asunnossa vajaa puolitoista vuotta. Oli kesä, ja poikaystäväni oli lähtenyt kotikonnuilleen lomailemaan. Minä olin kotona yksin oman itseni kanssa. Ja sillä omalla itsellä alkoi mennä lujaa.

Tällä kertaa sairaalajaksoa edelsi vajaan viikon tapahtumat. Mania, psykoosi. Päädyin päätökseen, joka kutakuinkin laukaisi kaiken mitä tapahtui. Jätin poikaystäväni. Puhelimessa. Kaduin tätä jälkeenpäin ja pyysin häneltä anteeksi. Olin tullut tulokseen, että suhdetta, jossa oltiin enemmänkin kavereita kuin rakastavaisia, oli turha jatkaa. Jättämistä seurasi/edelsi (suoraan sanottuna en ole varma) outo puhelu. Olin käynyt jossain chatissä/seuranhakupalvelussa ja tutustunut mieheen. Päädyimme juttelemaan puhelimessa monta tuntia. Mies asui muistaakseni Vihdissä. Itse kuvittelin juttelevani ihan eri ihmisen kanssa - olin siis jo "out there". Ihan kunnolla. Puhelu johti siihen, että mies lähti ajamaan luokseni. Olin kiinnostunut tuosta tyypistä. Kun hän saapui, koko ihminen oli minulle pettymys. Lujaa kulkeva mieleni oli käsittänyt puhelimessa olleen ihmisen aivan eriksi. Erääksi Janne-nimiseksi ihmiseksi, jonka olin tavannut työskennellessäni hyllytys- ja inventaario-keikkahommissa aikaisemmin samana vuonna. Istuimme olohuoneeseen katsomaan Saw-elokuvaa. Mieskin huomasi, että minussa oli jotain vialla. Hän poistui tekosyyn turvin. Onneksi. Sairaalajakson jälkeen jatkoin yksipuolista yhteydenpitoa tuohon ihmiseen. Tajusin lopulta, kun olin täysin laskeutunut maanisesta vaiheesta, lopettaa hänen häiriköintinsä. Anteeksi!


Näin iloinen olin taas. Maanisessa vaiheessa.

Tuon illan ja yön jälkeen tilani jatkui. Tietysti - oltiin jo menty rajan yli. Aloin kuvitella jälleen, että minua tarkkaillaan. Vaikka olin yksin kotona, aloin ikään kuin näytellä. Kuvittelin, että ulkona minua odottaa kuvausryhmä. Katselin heitä varovaisesti ikkunasta. Menin rappukäytävään ilman avaimia, vaaleanpunaiset possusukat jalassani. Ylimmässä kerroksessa paukutin nyrkeillä ikkunoita. Jossain toisessa kerroksessa työnsin käteni postiluukusta sisään. Sain näpeilleni.

Joku talon asukkaista oli soittanut poliisit. Kun he saapuivat, olin alimmassa kerroksessa. Istuin lattialla, mutta yritin kiivetä jaloillani pitkin seinää. Aivan kuin olisin menossa seinää vasten päälläseisontaan. Poliisit yrittivät selvittää henkilöllisyyttäni. Muistaakseni kerroin henkilötunnukseni alkuosan oikein. Loppuosaksi sanoin "neljä". Hiukan pähkäiltyään poliisit antoivat minulle kaksi vaihtoehtoa: putka tai Auroran sairaala. Valitsin sairaalan, koska se oli minulle tuttu ennestään. En saanut mitään mukaan kotoani. Mutta olin ihan hirveän innoissani päästessäni maijan takaosaan. Kuin rikollinen. Maaninen mieleni hykerteli koko matkan tuota tilannetta.

Aurora. Toisto. Kuten edellisilläkin kerroilla. Vaan ei ihan, sillä tällä kerralla jouduin lepositeisiin. On tosin pieni mahdollisuus, että kaksi Auroran sairaalajaksoa sekoittuivat toisiinsa, ja leposidetilanne tapahtuikin edellisellä hoitokerralla. Kävi niin, että osastolla, hyvin alkuvaiheessa ,menin toisen potilaan huoneeseen. Ihan pokkana kävin makaamaan sängylle tämän tuntemattoman miehen viereen lusikka-asentoon. Tietysti tämä oli kiellettyä ja minut poistettiin huoneesta. Leposidehuoneeseen. Maaninen kun olin, mielestäni tuokin tilanne oli hupaisa. Vääntelehdin, hihittelin ja rimpuilin. Tietenkään en päässyt irti lepositeistä, mutta rauhoituin lopulta kun sain piikin. Vatsaani, ellen väärin muista.

Toinen erikoinen tilanne. Olin jutellut osastolla Jussi-nimisen miehen kanssa. Ruskea tukka, ruskeat silmät. Hauska tyyppi. Kerran lähdimme, luvallisesti, ulkoilemaan yhdessä. Auroran sairaala-alue on suhteellisen iso. Siellä on muun muassa koulu. Ja pieni puisto-/metsäalue. Sinne päädyimme, istumaan penkille, Jussin kanssa. En muista mitkä sanat edelsivät tätä, mutta yht'äkkiä Jussi otti elimensä esille ja alkoi tyydyttää itseään. Olin vielä niin sekaisin itsekin, etten reagoinut ihan normaalisti. Jussi hipaisi kädellään toista rintaani ja laukesi saman tien. Minä päästin ilmoille pienen kikatuksen ja sitten jatkoimme ulkoiluamme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielenvikaista, mutta hulluja hullujenhuoneella me olimmekin.


Mieli häiriintynyt, kuten tässä kuvassakin.

Leposide- ja Jussi-episodeja lukuun ottamatta jakso suljetulla osastolla noudatti samaa kaavaa kuin aiemminkin. Pari viikkoa, ja pääsin kotilomille. Entinen poikaystäväni osoitti jälleen kerran hyvyytensä ihmisenä, kun piti minusta huolta noiden kotilomien aikana. Ja hoitojakson jälkeenkin. Kiitos, Miksu. Osastoajan loppupuolella psykiatri tai psykologi kävi tekemässä minusta arvion. Tuolloin sain ensimmäistä kertaa diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi yksi.

Olin joutunut sairaalaan elokuun alkupäivinä ja minut uloskirjattiin 1. syyskuuta. Muistan päivämäärän loistavasti siksi, koska lähdin suoraan sairaalasta työharjoitteluun Sanoma Kaupunkilehdille. Mania ja psykoosi heijastuivat hieman työn alkupuolelle. Tein kuitenkin hommani. Söin lääkkeitä, kävin terapiassa. Tällä kerralla olin erityisen kiintynyt terapeuttiini. Kun olimme jatkaneet istuntoja muutaman kuukauden, päätimme yhteistuumin, että nyt riittää. Jatkoin jälleen hetken aikaa lääkkeiden syömistä, kunnes lopetin. Ilman mitään syytä.

Vuodet. Useampi kuin aiemmin. Niinä vuosina tapahtui paljon, mutta koska tämä teksti keskittyy mielialahäiriööni, jätän muut asiat kertomatta.

Neljäs kerta: vuosi 2016, helmi-maaliskuu. Vau. Nyt onkin jo tämän postauksen loppu lähellä. Olemme edenneet kronologisessa järjestyksessä viimeisimpään osastojaksooni. Tämä oli poikkeava. Sairaalaan toimittamista edelsi puolentoista viikon lennokas jakso. Tällä kertaa kyse oli pelkästään maniasta. En mennyt ollenkaan psykoosiin. Sekä hoitoa edeltävää, että itse hoitoaikaa leimasi yliaktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Paljon kuvia Instagramiin, paljon toimintaa Facebookissa.


Instagram-esimerkki.

Tein töitä tuon hoitoa edeltävät puolitoista viikkoa. Päädyin tälläkin kertaa lopettamaan parisuhteeni. Tein sen tekstiviestillä, tyhmä minä. Onneksi toinen osapuoli otti asian hyvin. Ja saimme lopulta selvitettyä, monien itkujen jälkeen, kaiken. Ainakin haluan uskoa niin. <3

Työviikko aamuvuorossa juuri ennen viikon lomaa oli hy-vin lennokas. Menin ihan omissa maailmoissani joka päivä töissä. Viikko alkoi sillä, että olin valvonut koko edellisen yön. Katsoin Oscar-gaalaa ja ehdin nähdä kaksi palkintoa ennen kuin minun piti lähteä töihin. Samoilla silmillä. Jännitin kamalasti sitä, että saako Leonardo DiCaprio vihdoinkin palkinnon. Ja kappas vaan! Noin kello seitsemän, eli juuri työvuoron alussa, skrollasin nettilehden seurantaa Oscar-gaalasta alaspäin ja näin sen mitä olin suuresti toivonut: Leonardo voitti!

Tuona viikkona tuntui, että tein useamman ihmisen työt, koska liikkeeni olivat niin nopeita. Olin maaninen, ja siinä tilassa voi kokea olevansa fyysisesti voittamaton. En taaskaan tiennyt sitä silloin. Minulla oli vain hyvä fiilis, eihän siinä muuta. Jopa esimies kävi monta kertaa kyselemässä vointiani. Sanoin koko ajan, että voin hyvin. Ei, en halua mennä käymään työterveyshuollossa. Koko viikon minulla soi päässäni omat musiikit. Kuulostaa hullulta, mutta niin minä sen koin. Päässäni soi musiikki ja kuulin myös ääniä. Tietysti ne olivat vain omia maanisia ajatuksiani, mutta silloin ne tuntuivat tärkeiltä.

Viikko loppui ja olin ihan innoissani tulevasta lomaviikosta. Perjantaina menin suoraan töistä ystävälleni Riikalle kylään. Olin kutsunut itse itseni. Matkalla pistäydyin Cittarissa ostamassa meille hiukan purtavaa. Minulla ja Riikalla on ollut tapana nähdessämme katsella elokuvia ja sarjoja kera antimien. Lasku kaupasta: yli 70 euroa. Nekin, siis tuhlailu ja ostohimo, ovat manian tunnusmerkkejä. Meillä tytöillä oli oikein mukava perjantai-ilta: napostelimme, katsoimme ensimmäisen Rocky-elokuvan ja Voice of Finlandin jakson. Yöllä en kuitenkaan saanut unta - olin nukkunut hyvin epäsäännöllisesti koko viikon. Sohvapaikkani muuttui laulu- ja taistelutantereeksi yön aikana. En päästänyt ääniä, mutta heiluin mielipuolisesti ja muodostin huulillani laulunsanoja. Välillä tartuin sohvan viereiseen jalkalamppuun ja olin laulavinani siihen. Koko yön väännyin ja käännyin.

Hyvällä, maanisella tuulella.

Aamulla Riikka tiesi, että jotain on vialla. Olihan hän ollut läsnä jo kerran, kun flippasin. Riikka soitti jossain vaiheessa äidilleni, joka saapui paikalle miesystävänsä kanssa. Olin ymmälläni - miksi he olivat täällä? Minulla oli brunssisuunnitelmia ystävieni kanssa, olisin päässyt sinne itsekin julkisilla kulkuneuvoilla. Huomasin, että sekä Riikka, että minua hakemaan tulleet, olivat huolissaan. En käsittänyt miksi. Menin autokyydillä Kallioon. Jouduin vakuuttelemaan, että kaikki on hyvin.

Brunssilla näin muutaman kaverini ja heidän miesystävänsä/aviomiehensä. Saavuin paikalle viimeisenä kahden kassini ja käsilaukkuni kanssa. Olin tyhjentänyt edellisenä päivänä työpaikkani kaapista kaiken tarpeellisen pois, siksi kassit. Minua tuli vastaan muutama henkilö porukastamme. Moikkasin heitä. Sanoin, että mieleni tekisi mieli sanoa yksi juttu. "No, sano vaan", Esa, ystäväni Violan mies rohkaisi. "Christmas came early!", huudahdin. Esa ja muut nauroivat hieman ja brunssimme saattoi alkaa. Söin kaiken kaikkiaan kolme kattausta: ensin hedelmiä, sitten keittoa, ja lopuksi puuroa liiallisella hillomäärällä. Olo oli jotenkin outo. Tuntui, että kaikki brunssiin osallistujat, myös oman porukkani ulkopuoliset, olivat synkronisoituja. Juttelimme ja liikuimme kuin oudossa symbioosissa. Kukaan ei ollut kömpelö, eikä jutusteluun muodostunut taukoja.

Brunssin jälkeen menin käymään kotona. Illalla olisi kivaa ohjelmaa tiedossa, nimittäin erään dokumentin ensi-ilta. Näkisin tilaisuudessa myös työkaveriani, josta on muodostunut ystäväni vapaa-ajallakin, pitkästä aikaa. Valmistauduin ihan normaalisti ja saavuin hotelli Presidenttiin hyvissä ajoin. Juttelin työkaverini ja hänen miehensä kanssa siemaillen kuohuvaa. Minulla oli outo olo - kuuma ja kylmä samaan aikaan. Ihmispaljous häkellytti minua, liikkeemme tuntuivat todella nopeilta. Dokumentin ajan tunsin aivan yhtä oudosti: kuin koko tilaisuus olisi järjestetty vain minua varten. Tuntui, että dokumentin päähenkilö puhuisi suoraan minulle. Kyllä, ne ovat juuri oikeat sanat kuvaamaan fiiliksiäni. Dokkarin jälkeen halusin mahdollisimman nopeasti pois. Kävimme ottamassa yhdet ja erän Scrabblea työkaverini ja hänen miehensä kanssa läheisessä kuppilassa. Sitten kotiin.

Se ilta veti mielen vakavaksi. Ainakin hetkeksi.

Miksi kuvaan tapahtumat niin tarkasti? Siksi, koska ne ovat mielessäni niin tarkkoja, niin merkityksellisiä.

Seuraavana päivänä luulin lähteväni Ruotsiin. Ai miksi? Koska me olimme varanneet ja maksaneet reissun sinne, minä ja Jukka siis, jo viikkokausia sitten. Tarkoitus oli lähteä sunnuntaina illalla, olla Tukholmassa kolme yötä ja palata perjantaina. Pakkasin ihan normaalisti. Jukka, tämä entinen miesystäväni, jonka kanssa asumme sovussa kämppiksinä, vakuutteli minulle monta kertaa peruneensa matkan. En käsittänyt miksi. Lähdin suutuspäissäni ja päämäärätietoisena ovesta ulos pakkaamani kassin kanssa. Minähän lähden Ruotsiin! Olin ottanut ylös netistä varausvahvistuksesta matkan varausnumeron. Hotellin tiedotkin minulla oli. Suuntasin satamaan. Kello oli silloin noin varttia yli viisi. Laivan lähtöön viitisentoista minuuttia. Olin ihan vauhkona - pakko ehtiä laivaan! Kävin kysymässä huolinta-oven takaisesta toimistosta, miten pääsisin laivaan. Se oli lähtövalmiina, mutta olin vakuuttunut, että se ottaisi vielä minut kyytiinsä. Minulle yritettiin kertoa, etten enää pääse laivaan. Lähdin juoksemaan kohti laivaa, halusin edes yrittää. Vipelsin parkkipaikan poikki, portaat ylös. Koputin nätisti ja minulle avattiin ovi. Laiva oli vielä kiinni satamassa. Sopersin omistavani lipun, ja näytin varausnumeroa post it-lapulla. Se ei kelpaa lipuksi, etkä sitä paitsi enää ehdi laivaan, minulle kerrottiin. Heittäydyin teatraaliseksi ja ryhdyin paukuttamaan metallikaappia, joka osui silmiini. Laivan alettua erkaantua satamasta huusin perään ja vilkutin kannella seisoneille ihmisille. Muutama vilkutti takaisin.

Minut ohjattiin ulos satamavalvojan tai jonkun vastaavan toimesta. Juttelimme ohimennen Manchester Unitedista, jonka kaulaliina minulla oli kaulassani. Sivusimme myös kotimaista jääkiekkoliigaa. Sitten palasin kotiin.

Maanantaina tapahtui tämän tarinan käännekohta. Minut toimitettiin hoitoon.

Lähtöä edelsi outo käyttäytymiseni. Olin alkanut nuuskia kotonani. Hoin tavaroiden huokuvan ja haisevan pahalta, pilaantuneelta. Mädältä. Siltä, etteivät ne kuulu tänne. Etsin merkkejä tarkkailusta, olin aivan varma että minua pidettiin silmällä. Kuvattiin. Syytin kahta henkilöä, minun ja Jukan entisiä kumppaneita tarkkailusta. Saksin pehmolelun auki, koska kuvittelin että sen sisään oli piilotettu kamera. Vedin piilolinssini ja korvakoruni vessanpöntöstä alas, koska ajattelin niiden olevan saastuneita. Poliisi ja ambulanssi pyydettiin paikalle. Kiitos, Jukka.

Päivitin Facebookia Keravan terveysasemalta. Viri viri tööt tööt.

Lähdin lanssihenkilöiden mukana Keravan terveysasemalle. Siellä minulle jutteli mies, joka kyseli niitä näitä. Hän kuului hoitohenkilökuntaan. Mutta jutusteluaiheet tuntuivat hieman oudoilta. Hän muun muassa kysyi, että "kuinkas kotityöt, miten ne jaetaan".

Aikamme odoteltua, minut haki eri ihmiset, kaksi naispuolista ambulanssilla. Ajoimme Peijakseen. Peijaksessa ensin ala-aulassa odottelua, sitten hissillä ylempään kerrokseen. Lisää odottelua. Keskustelu mitä ilmeisimmin lääkärin sekä hoitajan kanssa kolmistaan. En muista mitä puhuimme, muistan vain että puhuimme nopeasti ja ikään kuin toisiamme haastaen. Keskustelun jälkeen lisää odottelua. Kunnes minut haettiin. Ja toimitettiin taas uuteen paikkaan.

Tuosta kolmannesta paikasta oli muodostuva lopullinen hoitopaikkani. En tiennyt sitä vielä itse. Odottelin, en edes tiennyt mitä, eräässä huoneessa. Hoitohenkilökunta tuli sanomaan minulle, että sänkypaikka on valmiina, lähdetäänpäs sitten. En halunnut. Minulle iski paniikki - eihän tämä näin voinut mennä! En ymmärtänyt, että joutuisin jäämään. En edes tiennyt missä olin, tiesin vain etten ollut yhteistyökykyinen. Sanoin, etten hievahtaisi. Joutuisitte kantamaan minut. Ja hehän kantoivat. Noin neljä miestä tarttui minusta kiinni ja oloni tuntui kuin purkupallolta heidän kantaessaan minua hoitohuoneeseen. Veltto minä vietiin lepositeisiin. Tällä kertaa en nauranut, hillunut, enkä rimpuillut. Tyynesti annoin heidän sitoa minut kiinni. Kului aikaa. Olin rauhassa ulkoisesti, mutta sisäisesti koin epätoivoa. Itkin vähän. Sain lopulta kaksi piikkiä persuksiin. Sitten sumua.

Seuraavan kerran, kun tajusin jotain, olin kahden sängyn huoneessa. Siitä alkoi neljäs sairaalajaksoni. Vieläkään en muista, mitä noiden päivän-kahden aikana tapahtui. Olen vain jälkeenpäin kuullut olleeni patjaeristyksessä.

Ensimmäinen viikko sujui melkoisen disorientoituneesti. Pystyin ajattelemaan suhteellisen selkeästi, syömään normaalisti muiden potilaiden kanssa pöydän ääressä. Sairaalassa oli jopa tieto siitä, että olin vegaani. Minulla kävi vieraita: äiti ja hänen miehensä sekä Jukka. He toivat minulle hygieniatuotteitani ja pyynnöstä vihkon ja kynän. Sekä herkkuja. Niitä vetelin surutta ja hieman pakkomielteisestikin osastoaikanani.

Äiti toi tulppaaneja.

Äiti toi myös Pringlesejä. Purkista tuli hieno maljakko.

Esitin laulavani tulppaaniin.

Osastoaika jatkui. Toisella viikolla minulla kävi vieraita neljänä päivänä peräkkäin. Sain ensin ulkoiluluvan omaisten kanssa, ja lopulta yksikseni. Kaksi puolituntista per päivä. Oli helpottavaa päästä ulos. Vaikka jälleen kerran minulla oli sellainen olo, että minua tarkkailtaisiin. Myös ulkona. En antanut sen häiritä.

Siitä asti kun sain vihkon ja kynän, kirjoitin. Olin jo noin vuotta aiemmin keksinyt oivan aiheen kirjalle. Ja tajunnut, että nyt jos koskaan on aika tehdä unelmista totta. Suurin unelmani oli, ja on, olla kirjailija. Että jonain päivänä ansaitsisin leipäni kirjoittamalla. Tuota unelmaa vein vinhaa vauhtia eteenpäin osastolla. Luonnostelin kirjaa. Välillä väritin aikuisten värityskirjakuvia. Ahkeroin somessa. Otin paljon kuvia.

Kolmannella viikolla pääsin ensimmäiselle ja heti sen jälkeen toiselle kotilomalle. Se tuntui mukavalta ja antoi toivoa siitä, että pääsisin pian lopullisesti pois sairaalasta. Näitä kotilomia edelsi hoitopalaverit lääkärin, hoitajan ja osittain myös omaisteni kanssa. Kotilomia myönnetään vain perusteesta.

Tuntui oudolta mutta kivalta olla kotona. Pidempi kotiloma sijoittui pääsiäiseen. Ja silloin tuntui jo normaalilta. Pääsin päivärytmiin kiinni: nukuin kokonaisia öitä, otin lääkkeet aina iltaisin, harrastin liikuntaa. Pääsiäisen jälkeen palasin osastolle. Odotin saavani ohjeet jatkoa varten ja että minut uloskirjattaisiin. Olihan oloni jo aika lailla normaali. Ja mikä erikoista edellisiin kertoihin verrattuna, olin hyväksynyt. Olin tullut sinuiksi sen faktan kanssa, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Senkin kanssa, että söisin lääkkeitä niin pitkään kuin olisi tarvis. Eikä kyse ollut mistään päälle liimatusta sanahelinästä, siitä että sanoisin mitä minulta halutaan kuulla. Olin, ja olen hyväksynyt oikeasti nämä asiat.

Pienen empimisen jälkeen minut todella uloskirjattiin. Sain reseptit ja ohjeet jatkoa varten mukaan. Kävisin aluksi sairaalassa, joka on siis HYKS:in Psykiatriakeskus, juttelemassa yhden hoitajan kanssa. Kun pääsisin jonossa eteenpäin, Keravan paikallisella mielenterveyspolilla olisi minulle terapiakontakti. Hain lääkkeet heti samana päivänä. Mielialaa tasaava lääkitys, niin kauan kuin se olisi tarpeen.

Nyt on keskiviikko. Eilen oli tiistai, päivä jolloin pääsin "omilleni". Huomenna on torstai ja uudet kujeet. Ympyrä tuntuu sulkeutuneen. Minulle on käsittämättömän suuri, suorastaan hillitön askel, päästää tämä monsteriteksti vapaaksi. Mutta helppo, sillä olen jo kokenut ne vaikeudet elämässäni. Nyt minusta tuntuu, että selviän mistä vain. Vahvuus on rakennettu. :)

Ei kai tässä muuta kuin perinteinen lopetus tekstille: palaillaan! :) Seuraavaksi todennäköisesti fyysisen hyvinvoinnin, eli ruokailun ja liikunnan, parissa. Toiveita saa esittää. ;)

- Jenni

-- EDIT -- Kuvista haluaisin mainita, että ne ovat kaikki itse ottamiani. Olen ottanut ne lokakuun 2015 ja maaliskuun 2016 välillä. Olen käyttänyt niitä havainnollistamaan tuntemuksiani sekä katkaisemaan tekstiä.